Lyhyt kommentti koviin otteisiin

Lindström kirjoittaa uusimmassa blogissaan: “Tässä käy vielä niin, että seuraava hallitus ja seuraavat hallitukset joutuvat, siis joutuvat synkän totuuden eteen. Taloutta on laitettava kuntoon kovalla kädellä. Ja aina vaikeammaksi se savotta käy, mitä pidemmälle päätöksiä venytetään.” Esitänkin tässä yhden kysymyksen: kuinka pitkälle esimerkiksi Lindström on valmis kovan kätensä kanssa menemään? Onkin näet harvinaisen yleistä, että kovien otteiden vaatijat eivät ihan aidosti halua kovia otteita. Se näet tarkoittaisi, että asioita täytyisi oikeasti muuttaa. Onko valmiuksia esimerkiksi kyseenalaistaa nykyinen rahajärjestelmä, jolle tyypillistä on mm. se, että jo 1970-luvulta lähtien pääosin kaikilta OECD-mailta kiellettiin menojen suora keskuspankkirahoitus, mikä on antanut rahan luomisen olennaisilta osin finanssimarkkinoiden käsiin, joille taas parhaat vakuudet eivät suinkaan ole työllistävissä investoinneissa vaan aivan jossain muualla. (esim. Vähämäki & Virén 2015, 67.) Kuten Lindström tekstissään itsekin totesi, eivät leikkaukset ja säästöt riitä, niin luulisi sitä suuremmalla syyllä olevan kiinnostunut niistä aidosti kovista otteista. Muuten käy hieman turhan selväksi kenen puolella tässä oikeasti ollaan: työvoiman vai pääoman? Vaihtoehtoisesti voi käydä selväksi se, että kysymyksen suhteen ei olla ensinnäkään kartalla. En tiedä kumpi on parempi vastaus kenenkin kannalta, mutta sen tiedän, että jos haluat voittaa sairauden, niin sinä et hoida pelkkiä oireita. 

Lähteet:

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

Endgame?

Tere Sammallahti kysyy kirjoituksessaan, mikä on yhteiskuntamme endgame, jos olemme aikeissa velkaantua loputtomasti? Mielenkiintoinen kysymys porvarilliselta ajattelijalta, joka määritelmällisesti sitoutuu itse fantasiaan loputtomasta kasvusta ja pääoman ikuisuuteen. Ensinnäkin hänen kirjoituksensa ei ota huomioon velan ja rahan välistä yhteyttä. Ei se tunnu myöskään ymmärtävän, että raha tai velka ei ole jotain, jota löydät luonnosta. Se on suhde ja sopimus. Lisäksi hänen huumoriksi (uskoakseni) tarkoittama ajatus siitä, että lainaisimme vierailta Linnunradan sivilisaatioilta on erittäin paljastava. Mitä me heiltä lainaisimme ja mahdollisesti jättäisimme maksamatta? Jos jotain materiaalista, niin sitten tilanne on toinen, mutta jotenkin epäilen, että meidän täytyisi rahaa käydä lainaamassa vieraalta planeetalta. Tämä tosin paljastaa sen, että Sammallahti ei ymmärrä rahasta paljoakaan, jos kuvittelee sen olevan olento, jota löytyy universumin syövereistä eikä suhteen edustaja. Antakaa tämän upota hetki mieleenne. Onko yhteiskunnallisen keskustelun taso todella tätä? 

Hallitseva ideologia alkaakin tietyiltä kohdin rakoilla. Siinä sitä endgamea. Siitäkin huolimatta, että monet  tahot ovat enemmän tai vähemmän yhteisrintamassa peittelemässä totuutta esimerkiksi rahasta, velasta… Tällä tarkoitan sitä, että ideologia ei enää kykene ylläpitämään yhteiskunnallista kokemusta. Yhteiskunnallinen todellisuus on muutoksessa. Esiin kutsutaankin yötä päivää joukkoja puolustamaan sortuvaa linnaketta. Heidän kielensä kehittävät ja suut sylkevät ilmoille visvaisia valheita, joiden elinvoima pohjautuu ihmisten tietämättömyyteen. Se on uskomaton noitasapatti, jonka tuoksinassa ei varota lukemasta loitsukirjan tummimpia sivuja. En näet usko, että porvari voi olla tietämätön totuudesta. En ainakaan halua uskoa, että porvarillinen sivistys on alentunut sellaiselle tasolle, jossa se ei edes tunne “oman maailmansa” rakennuspalikoita. Tosin ei tämäkään minua enää hämmästyttäisi.

Aika ajatella kokonaisuutta

Wolfgang Streeck kirjoittaa hyvin siitä, miten aikoinaan sosiologit ymmärsivät, että moderni yhteiskunta on nimenomaan kapitalistinen yhteiskunta. Tällä tarkoitetaan, että kapitalismi ei ole vain jokin taloudellinen järjestelmä ja moderni yhteiskunta taas omansa. Talous ja yhteiskunta ovat syvästi toisiinsa kietoutuneita. Nykyään sosiologeilla tuntuu olevan vaikeuksia viitata kapitalistiseen talouteen, vaikka varmasti erinäiset kriisit ovat väkisin avanneet silmiä. Streeck onkin sitä mieltä – ja tämä on helppo allekirjoittaa – että kapitalismin tutkimisessa olennaista ei ole sen tarkastelu taloutena vaan yhteiskuntana, jossa vallitsee tietyt sosiaaliset käytännöt sekä joukko erilaisia instituutioita. Tämä näkökulma asettuu osaltaan siihen 1800-luvulla syntyneeseen poliittisen taloustieteen traditioon, jossa pyritään havaitsemaan “taloudellisten lakien” taustalla vaikuttavat toimijat ja intressit. Streeck kuitenkin tähdentää, ettei saa ajautua siihen näkemykseen, että yhteiskuntaa käsitellään kuin taloutta, vaan on syytä kulkea niin sanotusti sosiologiasta taloustieteeseen. (Streeck 2017.)

Streeck erittelee asiaa tekstissään kattavasti, mutta tarkoituksiini nähden minun ei ole syytä referoida koko juttua. Siirryn tässä kohtaa politiikkaan. Mikä esimerkiksi sosialidemokraattista liikettä vaivaa, löytyy juuri tämän asian suhteen koetusta ymmärryksen puutteesta. On niitä, joita ehkä voisi kutsua “oikeistodemareiksi”, jotka katsovat maailmaa sellaisesta näkökulmasta, jossa talous on vain eräänlainen kone, jossa on omat input-output-systeeminsä. He kuvittelevat, että talous on lehmä, jota voi lypsää oikeilla otteilla eikä heidän suustaan kovin usein kuule sanaa kapitalismi tai kapitalistinen, koska asia on heille luonnollinen. He ovat niitä, jotka on oikein hyvin opetettu luultavasti kotona tai koulussa uskomaan siihen, että sosialismin ja kapitalismin ero typistyy siihen onko kaikki yhteistä vai ei. Mitään sen suurempaa ymmärrystä kapitalismista historiallisena ilmentymänä tai prosessina sekä yhteiskunnallisena suhteena saati sen arvonmuodostuksesta ohi “soveliaiden” talousoppaiden ei löydy. He yleensä esiintyvä taloudellisesti vastuullisina  tai jonkinlaisina rationaalisina toimijoina vastakohtana “vasemmistolaiselle idealismille”. Sitä en vain tiedä, miten paljon “järkeä” on siinä, että lennetään ilman tutkaa tai ei käytetä karttoja, jotka ovat saatavilla. Mutta jos olenkin hieman ilkeä (tai ihan vain rehellinen) vastuullisuus yleensä tarkoittaa heille sitä, että porvari voi hyväksyä heidän kantansa. Jos olette kuin minä, jolla on venähtänyt hieman pitkäksi tämä politiikan etnografinen tutkimus, niin ette voi olla huomaamatta tuota kaipuuta saada “isännän” hyväksyntää ja taputusta päälaelle. 

Sitten on tämä joukko, jotka ovat kiinnostuneita vain sosiaalipolitiikasta, kulttuuripolitiikasta, koulutuspolitiikasta…. Minun jakeluun ei mene, miten ihminen voi rajata itsensä poliittisesti huolehtimaan vain näistä asioista ja olla onnellisen tietämätön taloudesta. Jos joku voi selventää, miten tällainen temppu tehdään, niin olen kovin kiinnostunut. Heille saattaa olla niin kovin tärkeää tuo tai tämä asia, ehkä joku tapahtuma jossain tai hanke tuolla, mutta ajatus “kapitalistisesta yhteiskunnasta” ei edes häivähdä mielessä – paitsi jos rahaa ei tulekaan johonkin. Silloin vähän kitistään, mutta kovin syvällistä analyysia tilanteesta harvoin suoritetaan. Ennemmin todetaan: “Eivätkö he tajua, miten tärkeä asia x on, jotta…” Tähän ei voi oikein muuta sanoa kuin, että jos he itse pitävät asiaansa niin tärkeänä, niin ehkä sitten pitäisi myös ymmärtää katsoa asiaa laajemmin ja ymmärtää, ettei voi jumittua poliittisesti johonkin (valitse oma etuliitteesi)politiikan karsinaan. 

Reformistina minua huolestuttaakin kovin se, että työväenliikkeestä ja sen myötä sosialidemokratiasta on tullut eräänlainen jaottelun mestari, jossa eri politiikan osa-alueet eivät kerta kaikkiaan tunnu olevan missään keskinäisessä koordinaatiossa. Miten sosialidemokraattinen päämäärä saavutetaan, jos yhdet vetää kohti porvaristoa ja ne, jotka eivät tätä tee, pyörivät omassa pienessä rajatussa tilassaan? Olisiko aika työväenliikkeessäkin palata siihen, että asioita katsotaan kokonaisuutena ja sitä kautta tehtäisiin asioita suunnitelmallisesti eikä vain vaalikausien mittaisissa pyrähdyksissä. Tilannetta pahentaa se, että työväenliikkeen taloudellinen taistelu (ay-liike) ja poliittinen taistelu ovat myös yhä enemmän erillään. Sanalla sanoen pakka on aivan sekaisin. Reformistinen politiikka suhteessa sen klassiseen vastinpariin vallankumouksellisuuteen, voi onnistua vain jos se harjoittaa järkähtämätöntä suunnitelmallisuutta ja kuria päämäärän saavuttamiseksi. Jos näistä ei kumpaakaan löydy, niin meillä ei ole enää liikettä, vaan yksi ihan tavallinen porvarillinen touhuporukka. 

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2017. How Will Capitalism End? Verso. London/New York.

Opi perusasiat, se ei riitä, mutta opi ne.

Kun nyt yksi jos toinen poliitikko huolehtii rahasta ja sen suhteesta työhön, niin pieni muistutus: raha ei synny työstä. Ihmiskunta on tehnyt työtä paljon ennen yhtäkään lyötyä kolikkoa tai seteliä saati bittiä näytöllä. Se mikä on ihmiskunnalle tuttua lähes ensimmäisistä hetkistä asti, on velka ja sen erinäiset järjestelyt. Siitä voi sitten lähteä purkamaan tätä tarinaa ja mikä rahan osuus siinä on. Se ei ole niin kovin vaikea tehtävä, jos ei satu olemaan juuttunut siihen perin lapselliseen mielenlaatuun, jota kuvaa aurinko kiertää maapalloa -ajattelu. Hieman tiivistetysti: on eri asia päästä käsiksi johonkin kuin se, miten tuo jokin syntyy. Joku päivä minulta vielä katkeaa verisuoni päästä, jos tätä asiaa joutuu poliitikoille jatkuvasti selittämään. Sitä voisi olettaa, että jos on kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja muutoksesta, niin ainakin perusteet opettelisi. 

Minua ärsyttääkin lukea joka aamu satuja, joita “vastuulliset poliitikot” jakavat toisilleen ja sitten taputtelevat toistensa selkiä: “Hyvin sanottu! Totta maar! Perhana, näin o!” Mikä siinä on niin tavattoman vaikeaa “abstrahoida”, jotta asiaan tulisi selko? Miten aikuiset ihmiset ovat voineet juuttua (tai kehtaavat juuttua) “konkreettiseen” kuin lapsi? Ehkä tämäkin kriisi on vain omiaan pudottamaan suomut silmiltä: he eivät todellakaan tiedä, mistä puhuvat. 

Niin, tämä oli vain nyt pieni avautuminen, koska kuka nyt jaksaa juhannusta viettää näppäimistön äärellä. Halusin vain tuoda esille sen puolen, että ihmisten olisi joskus hyvä pysähtyä ja oikeasti hieman miettiä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin “touhuajat”, joilta puuttuu järkyttävä määrä ymmärrystä, juoksentelevat paikasta toiseen tekemässä hieman päätöksiä. Jos meillä on – kuten nyt on saattanut sosiaalista mediaa ja ihan vain mediaakin myöten huomata – rahan suhteen jo pallo hukassa (ei ymmärretä, mitä se on, mutta ollaan niin helvetin huolissaan), niin en tiedä paljonko toivoa on ihmiskunnalla. Ainakaan mistään muutoksesta parempaan ei kannata poliitikon jeesustella, jos ei ole kykeneväinen edes yhtä iltaa käyttämään asian selvittämisen.

Demokratian kohtalo

Wolfgang Streeck käy läpi tekstissä Comment on Wolfgang Merkel, ‘Is Capitalism Compatible with Democracy?’ (2017) W. Merkelin ajatuksia. Kirjoitus on uskoakseni tärkeä. Se ei kaunistele aikamme kuvaa, vaan kertoo rohkeasti, millaisessa tilanteessa olemme. 

Ohitan tässä kohtaa jo usein toistetun kapitalismin kehityskulun kertaamisen viimeisten vuosikymmenien ajalta. Menen suoraan siihen, mitä W. Merkel on listannut demokratian osalta. Hän nostaa esiin, että poliittinen osallistuminen on muuttunut asymmetriseksi. Alimmat luokat ovat eristetty poliittisesta osallistumisesta, mikä on ollut seurausta kasvaneesta epätasa-arvosta sekä köyhyydestä. Huomion arvoista on myös se, että demokraattinen politiikka ei tunnu enää tarjoavan mahdollisuutta estää taloudellisen eriarvoisuuden kasvua. Ongelmat eivät pääty näihin kahteen. Valtiosta on tullut “markkinoihin sopeutuvia demokratioita”. Kansalliset taloudet ovat finanssimarkkinoiden paineessa. Tämä kaikki yhdistettynä globalisaatioon on siirtänytkin valtaa pois parlamenteilta erilaisille toimeenpaneville elimille. Streeck lisää W. Merkelin listaan muutaman kohdan allekirjoittaen kaikki edelliset. On otettava huomioon, että kokonaiskasvun hidastuminen (jopa pysähtyminen tai kutistuminen) tuottaa jakoa koskevan konfliktin, mikä yhdistyy siihen tuttuun teemaan, miten paljon rikkaat ovat valmiita tekemään myönnytyksiä köyhille. Samalla on otettava huomioon valtioiden ja hallitusten heikentyminen. Sen eräs oire on siinä, että käytännössä rikkaat sekä yritykset voivat junailla veroasioitaan aina veroparatiiseihin asti. Tästä seuraakin jo tuttu keskustelu velkaantumisesta. Julkinen velka luokin mielenkiintoisen mahdollisuuden aikamme oligarkeille harjoittaa niin sanottua uutta neo-feodalismia samalla kun ovat itse olennainen osa koko ongelman syntyä. Filantrooppeina he saapuvat paikalle silloin kun julkinen sektori on köyhdytetty, mikä tietenkin vain tiukentaa heidän otettaan yhteiskunnasta. (Streeck 2017.) Tämä onkin eräs asia, mikä minua hämmästyttää. Hämmästyttää sikäli, että tästä ei puhuta paljoakaan. Haluankin hieman osoittaa kritiikkiä mm. omaa puoluettani kohtaan, joka kaikesta “rohkeuden” vaatimisesta huolimatta ei tunnu koskaan uskaltavan kurkistaa sinne, missä todellinen konflikti tapahtuu. Nytkin puhutaan kaikenlaisista “uuden kasvun eväistä jne”, vaikka meillä on aivan helvetin iso ongelma, joka hallitsee kaikkea tuota, mistä poliitikot puhuvat hyvin opeteltuja fraasejaan. On helppo olla rohkea, jos sitä ei koskaan testaa. 

Mutta ihmiset tunnetusti ovat vaikeasti vakuuteltavissa. Tämän tietää myös Streeck, joka kuvaa, miten ihmiset eivät tunnut ymmärtävän edes kaikkien oireiden keskellä, että demokratia on vaarassa. Tämä johtuu hänen mukaansa muutamasta seikasta. Ensinnäkin meillä on kuvitelma, että demokratian loppu tarkoittaa sitä, että vaaleja ei enää ole, oppositio vangitaan ja eri tavalla ajattelevat vangitaan tai teloitetaan. Toinen puoli asiaa on se, että meidät on opetettu siihen, että mikäli vain voimme puhua asioista sekä äänestää toisin vaaleissa, niin asioita voi muuttaa: kansan tahto tulee esille. (Streeck 2017.) Demokratiaa tulisi puolustaa, mutta juuri sen takia meidän pitäisi ymmärtää katsoa syvemmälle. Ihmisten tulisi tiputtaa suomut silmiltään ja katsoa todellisuutta niin suoraan kuin mahdollista. Lopettaa itselleen uskottelemasta, että asiat ovat pohjimmiltaan kunnossa, joten pitää vain äänestä seuraavalla kerralla toisin. 

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2017. How Will Capitalism End? Verso. London/New York.

Velkaan kiedottu maailma

 

Toisen maailmansodan jälkeinen “demokraattinen kapitalismi” ei ollut mikään ehyt kokonaisuus. Se sisälsi perustavanlaatuisia ristiriitoja pääoman ja äänestäjien tahdon välillä. Wolfgang Streeck kirjoittaa, että tätä ristiriita on onnistuttu lykkäämään “lainaamalla tulevaisuudelta”. Vuosikymmen toisensa jälkeen on kehitelty uusia tapoja. On matkattu läpi 1970-luvun inflaation kohti julkisen velkaantumisen alkua 1980-luvulla. Tämä taas sai vuorostaan rinnalleen ja jatkoksi 1990-luvun ja 2000-luvun alun yksityisen velkaantumisen. Lopulta saapui hetki, josta vuosi 2008 muistetaan. Koko homma räjähti. Tämän jälkeen ei ole ollut epäselvää, etteikö demokratian ja kapitalismin välinen suhde olisi alkanut purkautua vauhdilla. (Streeck 2017.) Historia 1970-luvulta eteenpäin pääoman kannalta kertookin tarinaa siitä, miten se vapauttaa itsensä sosiaalisen sääntelyn rakenteista, jotka sille oli asetettu vuoden 1945 jälkeen. (Streeck 2014, 19.) Tätä sääntelyn purkamista se ei ole kuitenkaan voinut toteuttaa yhdellä iskulla, koska järjestelmän oikeutuksellisuus olisi ollut vaarassa. Demokraattiset instituutiot piti jotenkin rahoittaa ja ihmisten ostovoima säilyttää samalla kun pääoma otti yhä suuremman osan tuotetusta arvosta itselleen. Siksi siis “lainaaminen tulevaisuudesta” ja koko maailman upottaminen velkaan. Kun seuraavan kerran oikeistolainen poliitikko – tai ihan kukana tahansa poliitikko – alkaa saarnaamaan velan moraalittomuudesta, niin kannattaa muistaa, mikä taho on ajanut velkavaltion syntyä pelastaakseen oman järjestelmänsä, jonka kurkusta työvoimalla oli napakka ote sinänsä ironisesti nimetyllä aikakaudella: “kapitalismin kolmekymmentä kultaista vuotta”. Kuten Streeck osuvasti toteaa – ja lukekaa tarkkaan – “mikäli julkinen velka olisi syntynyt massademokratian johdosta, kävisi mahdottomaksi selittää se, miksi mahdollisuudet ja vauraus on keskittynyt kuitenkin alhaalta ylöspäin.” (Streeck 2014). 

Otetaan eräs esimerkki tästä lykkäilystä. Streeck kirjoittaa hyvin, että jos ihmiset saisivat kunnollista palkkaa, pääsisimme eroon monista kulutusluottojen aiheuttamista ongelmista, kun niitä käytetään kompensoimaan paikallaan polkevia palkkoja. Tekisin tässä kohtaa huomion, että kulutusluottoa on toki helppo moralisoida, mutta jos mietimme, kuten käy selväksi “lykkäämisen historiasta”, on se olennainen osa lisäarvon realisointia. Jos yksityistä velkaantumista ei tapahtuisi, pääoman kiertokulku vaikeutuisi, koska iso osa ostovoimasta katoaisi. Erityisesti oikeiston velkaa koskeva kauhistelu onkin siinä mielessä mielenkiintoista, että se on osa “heidän” järjestelmän tapaa lykätä omaa kriisiään. No, tämä kulutusluotto-ongelma on toki“helppo” ratkaista, mutta palkkojen nostamiseksi täytyisi ammattiyhdistysliikkeen saada voimansa takaisin. Ay-liikkeen avulla saavutetut paremmat elämis- ja työskentelyolosuhteet voisivat lievittää myös tarvetta kaikenlaiselle kulutukselle, joilla hoidetaan statusta koskevaa ahdistusta, kilpailullista painetta sekä kasvavaa epävarmuutta. (Streeck 2017.) Kaikesta hyvästä huolimatta, en kuitenkaan ole kovin varma, että ay-liike on ihan äkkiä saamassa voimiaan takaisin. Se edellyttäisi näet edes jonkinlaista yhteiskunta-analyysia sekä luokkanäkökulmaa, mikä on kadonnut sen hiljakseen sulauduttua pääomaan. Asian ilmaiseminen toisin olisi vain totuuden pettämistä. Työväenliikkeeltä puuttuukin kaikkinainen koordinaatio. Yhdet puuhaavat toista (juoksevat vaalista toiseen) ja toiset toista (huolehtivat “palkkalaista” ja “sekundaarisesta” ulottuvuudesta) eikä mitään taktista tai strategista suunnittelua ole. Onko siis mikään ihme, että silloinkin kun pääoma ottaa osumaa sen, minkä kerkeää, ei sille löydy haastajaa? 

Mutta niin, aiempi olisi ratkaisu siis yksityiseen velkaantumiseen. Entä julkinen? Streeck kirjoittaa, että meidän tulisi lopettaa julkisten kulujen kattaminen velkarahoituksella ja keskittyä verotuksen tehostamiseen niiden osalta, jotka ovat olleet liberalisaation voittajia. Miksi valtioiden pitäisi suorittaa velvoitteensa kansalaisille velkarahalla? Valtiot joutuvat maksamaan korkoineen sen takaisin tahoille, jotka keräävät näin aina vain kasvavaa omaisuutta, joka siirtyy myöhemmin heidän lapsilleen. Näin syntyy kasvava yhteiskunnallinen jakautuminen. (Streeck 2017.) Toki tässä keskustelussa aina herää kauhea huuto, että verotus on jo tapissaan. Tuskin se kuitenkaan näiden voittajien osalta on? He tuskin ajautuvat köyhyyteen sen takia. Ja eikö asiat hieman tasapainoittuisi, jos tekisimme sen, mikä yksityisten velkaantumisen kohdalla on olennaista? 

Politiikan eräs suurimmista ongelmista onkin se, että moni on tullut muuttamaan maailmaa, mutta todellisuudessa heillä on vain kiire tehdä jotakin, ettei tarvitsisi puhua itse asiasta. Esimerkiksi tämä velkaantumisen historia on suurimmalle osalle joko tuntematon tai he eivät välitä siitä. Eivät ymmärrä, että se paljastaa jotain olennaista yhteiskunnasta. Jos se ei kiinnosta, niin minkä takia edes olla mukana minkäänlaisessa politiikassa? Onko jollain oikeasti suurikin halu olla vain siivoamassa järjestelmän jätteitä? Otetaan nyt vaikka kuntapolitiikka ja kuntien talousvaikeudet. Kyllä, valtuustoissa ei tätä asiaa ratkaista, mutta luulisi poliittisesti edes kiinnostavan, mistä se “paska oikein valuu.” Ja tästä luulisi seuraavan halu muuttaa tuota asiaa siellä jossain muualla. 

 

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Streeck Wolfgang 2017. How Will Capitalism End? Verso. London/New York. Ebook edition.

Kirje M. F. Sokoloville

 Leninin kirje M. F. Sokoloville on mielenkiintoinen ikkuna Venäjän vallankumouksen jälkeiseen aikaan. Aikaan, jolloin asiat piti saada jotenkin rullaamaan, mutta haasteita oli kertynyt riittämiin. Ehkä kuvaavaa olisi kutsua tätä hetkeä vallankumouksen krapulaksi tai peräti varsinaiseksi vallankumoukseksi: vanha valta on kaadettu, mutta uusi yhteiskunta pitäisi saada syntymään. 

Kirjeessä käsitellään pääasiassa kahta asiaa: maiden vuokraamista sekä byrokratiaa. Aloitetaan jälkimmäisestä. Sokolov on yksi niistä, jotka tahtoivat kiirehtiä sen hävittämistä. Hänen mielestään massojen itsenäinen aktiivisuus ei ole mahdollista ennen kuin “…hävitetään tuo haava, joka on byrokraattiset päähallinnot sekä keskushallinnot.” Eikä Lenin asetu sinänsä ajatusta vastaan. Hän vain tekee huomion, että tämän haavan hoidossa leikkaaminen olisi absurdia. Nyt tarvitaan hiljalleen etenevää hoitoa, jossa ei saa antaa periksi. Jos epäonnistut, niin yrityksiä ei tule laskea kahdessa tai kolmessa. Pitää yrittää 20-30 kertaa. Pitää aina aloittaa alusta ja pitää huoli siitä, että vaillinaiset keinot korjataan oikeilla. Lenin tähdentääkin: “Byrokraatit ovat fiksuja kaveruksia, joiden joukoissa on monia äärimmäisen juonittelevia konnia. Sinä et nappaa heitä paljain käsin.” Siihen nähden, mitä Neuvostoliitosta monilta osin lopulta tuli, ovat sanat pelkän huomion lisäksi ehkä jopa ikävän profeetalliset. 

Mitä taas tulee vuokraamiseen, siinä mielestäni tulee esiin eräs Leninin viisaus, joka kasvoi realiteettien ymmärtämisen jälkeen. Hän ei ollut ideologi, joka ei olisi ymmärtänyt perääntyä siellä, missä on peräännyttävä, jotta kaikki ei valuisi tyhjiin typerän itsepäisyyden takia. Ensinnäkin maiden vuokraaminen, kuten hän Sokoloville korostaa, ei tarkoita yksityisomaisuuden palauttamista tai valtiokapitalismin syntyä. Lenin korostaa, että kapitalismin tuominen takaisin hallitusti ja säädelleen ei tarkoita maanomistajien palauttamista. Kyse on vuokrasopimuksesta, joka tehdään tietylle ajalle ja maat pysyvät työläisvaltion omistuksessa. Tämä asia vertautuu uskoakseni muihin niistä neuvostovaltion yrityksistä integroida niin sanottu spetsy (osaava, erikoistunut sekä koulutettu väestö), joka oli jäänyt tavallaan ulkopuolelle siinä ratkaisussa, mikä koski vlastia ja soglashenienia. Lars T. Lih onkin korostanut, että se, minkä me tunnemme mensevikkien ja bolsevikkien välisenä “opillisena” riitana, oli ennemmin käytäntöä koskeva riita. Mensevikit olivat valmiita tekemään kompromissin suhteessa valtaan (pitkälti siis porvarillinen vallankumous, jonka kautta sosialismia rakennettaisiin). Bolsevikit eivät tästä ajatuksesta pitäneet, koska epäilivät porvarillisten tahojen halua oikeasti lopulta rakentaa sosialismia. Ainainen vastavallankumous olisi vaarana. Lopulta hekin joutuivat myöntymään sen suhteen, että ilman spetsya on vaikea rakentaa valtiota. Tämä myöntyminen ei taas tarkoita sitä, että mensevikit olisivat olleet oikeassa. Ennemmin kyse oli valinnasta, jota ei voinut tehdä oikein. Kuten Lars T. Lih kirjoittaa, oli kompromissi yhtäaikaa pakollinen ja mahdottomuus: todellinen tragedia. 

Lähteet:

Lenin V.I. To M. F. Sokolov. Teoksessa Slavoj Zizek presents: Lenin – The Day After the Revolution. Verso 2018. Ebook.

Hieman tulevaisuuden suunnitelmista

Kutsuttakoot sitä vaikka sitten jonkinlaiseksi kolmenkympinkriisiksi, mutta olen viime aikoina pyrkinyt järjestelmällisesti suuntaamaan elämääni hieman toisin. Todennäköisyys esimerkiksi sille, että lähtisin hakemaan jatkoa seuraavissa kuntavaaleissa, on kutistunut hyvin pieneksi. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin jättämässä politiikan sinänsä.  Jos esimerkiksi yhdistyksemme jäsenistö niin haluaa, jatkaisin mieluusti esimerkiksi johtokuntatyöskentelyä myös tulevina vuosina; puheenjohtajana tai sitten jossain muussa tehtävässä. Haluni palvella aatetta ei ole siis kadonnut mihinkään. Haluni istua kokouksissa iltamyöhään on taas totisesti kadonnut. Kotona on perhe, jonka kanssa haluaisin viettää enemmän aikaa. Tahtoisin myös palata lähes kokonaan hyllytetyn tutkimukseni pariin, koska sille ei ole ollut poliittisten kekkerien takia aikaa. Olen myös sitoutunut kirjoittamaan yhdistyksemme historian, joten jokainen varmaan ymmärtää, että kun tähän laittaa päälle vielä työt, niin kelloon ei liikaa aikaa jää. 

Ihmisen on myös pelattava vahvuuksillaan. Olen huomannut, että minun vahvuuksiin ei välttämättä kuulu poliittinen peli. Poliittinen ura ei tosin minua ole koskaan sinänsä kiinnostanut, vaan se mitä politiikalla voi tehdä. Minä haluan vaikuttaa ihmisten ajatteluun, saada heidät itsensä pohtimaan ja toimimaan. Tällä hetkellä tämä vaikutustyö on kuitenkin enemmän tyyliä: “Luottakaa minuun!” Sanalla sanoen: tavalla tai toisella äänten kalastelua. Haluan, että ihmiset ottavat itse vastuuta eivätkä oleta jonkun poliitikon olevan heidän sijaisensa kaikessa politiikassa. 

Mutta palaan asiaan vielä tarkemmin myöhemmin. Ajattelin lyödä kuitenkin osan korteista pöytään jo tässä vaiheessa, koska nähtävästi vaaleihin valmistautuminen noudattaa samaa periaatetta kuin joulu: joka kerta aikaisemmin.

Kasvukipuja

Politiikan kentällä  puhutaan taloudellisen kasvun palauttamisesta. Kasvun “stimulointi” ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen asia. Sitä ei vain mennä ja laiteta taloutta kasvuun, vaikka olisi minkälaista pakettia tarjolla. Miten meillä ensinnäkään olisi kriisejä, lamoja ja taantumia, jos tämä temppu olisi tuosta kiinni?

Tahtoisin jälleen palauttaa mieliin sen, että kapitalismi on kapitalismia. Pääoma on yhteiskunnallinen suhde sekä prosessi eikä asia.  Pääoma “virtaa” läpi tuotannon ja tuosta virtauksesta me voimme uuttaa esille kuusi erilaista kohtaa, joissa asiat voivat mennä prosessin kannalta pieleen: 

  1. Mahdollisesti meiltä puuttuu tarvittava määrä rahaa. 
  2. Ehkä meillä ei ole tarpeellisia tuotantovälineitä. 
  3. Mahdollisesti työvoiman saatavuudessa on häiriöitä. 
  4. Kenties tuotantoprosessissa on havaittavissa jonkinlaista tehottomuutta tai vastarintaa.
  5. Mahdollisesti markkinoilla ei ole kysyntää. 
  6. Meillä on käytössämme vääränlaista teknologiaa tai tuotantorakenteet eivät ole kunnossa. (ks. Harvey 2010, 47.)

Kun siis puhumme kasvusta, tulisi meidän käsitellä koko kokonaisuutta. Tämä taas tuo esiin paljon poliittisempia kysymyksiä kuin äkkiseltään haluttaisiin varmasti myöntää. Esimerkiksi pitäisikö työläisten totella mukisematta ja näin ollen lopettaa kaikki vaatimukset, jotka voivat häiritä prosessia? Nykyisen kriisin kohdalla on myös syytä kysyä, pitääkö yrityksiä tekohengittää, jos niiltä on kadonnut kysyntä? Miksi pääoman kiertokulun ei anneta sopeutua uuteen “normaaliin” ja löytää tuottavampia “seutuja”? Olkoot miten tuhoisaa tahansa. Kasvu kapitalismissa tarkoittaa kuitenkin aina pääoman kasvua. Pääoman kiertokulun, sen eri “metamorfoosien” tulee tapahtua ja kasvattaa pääomaa tai se kuolee ja samalla lakkaa verenkierto yhteiskunnassa. Kaikki muu on tämän suhteen toissijaista ja voi tapahtua vasta kun tämä prosessi on onnistuneesti suoritettu. Siinä yksinkertaisesti kapitalistisen talouden vastuullinen hoitaminen. Tässä mielessä porvari on monesti aivan oikeassa esittäessään tylyjä huomioita taloudesta. Kun pelaat kapitalismin säännöillä, ei ole olemassa jotain ulkopuolista, jonka avulla toteutetaan esimerkiksi jotain “sosialistisia” uudistuksia. Nekin rahat haetaan kapitalistiselta sektorilta. Sama “sääntöjen” unohtaminen vaivaa joskus myös kovimpia osuuskunta-aktivisteja, jotka pitävät niitä jotenkin erityisen sosialistina ratkaisuina. Aivan samalla tavalla ne joutuvat tottelemaan pääoman arvonmuodostusta kuin mikä tahansa muukin yritys. 

Mutta älkää käsittäkö väärin minun poliittista asemaani. En ole järjestelmän fani, mutta en ala valehtelemaan itselleni, että se toimisi jotenkin toisin kuin se toimii. Siksi olen yrittänyt herätellä kaikkina näinä vuosinani työväenliikkeessä toverikuntaa pohtimaan ei-tavaramuotoista tuotantoa, jonka kehittämiseksi olisi kuitenkin olennaista ensin ymmärtää se, että kapitalismi ei ole luonnollinen olotila yhtään sen enempää tai vähempää kuin vaikkapa feodalismi. Kun tämän muurin yli joskus kiivettäisiin niin asiat alkaisivat ehkä aueta, mutta siihen asti me varmasti keskustelemme erinäisistä sosiaalisista ohjelmista ja ihmettelemme kun ne romuttuvat joka kerta kun pääoman kiertokulku häiriintyy, mutta samalla kuitenkin näön vuoksi heilutamme nyrkkiä pääomalle ja “ahneille porvareille”. En valitettavasti voi sille mitään, että tästä muodostuu kuva lapsesta, joka kiukuttelee vanhemmilleen, mutta ei kuitenkaan ole valmis itsenäistymään. 

Lähteet:

Harvey David 2010. The Enigma of Capital and the Crises of Capitalism. Oxford University Press.

Kurinalainen vapaus

Slavoj Zizek käsittelee esipuheessaan Sophie Wahnicin kirjaan In Defense Of Terror lyhyesti elokuvaa 300, joka taiteellisin vapauksin perustuu historialliseen tapahtumaan: spartalaiset taistelevat ylivoimaista vihollista vastaan Thermopylain solassa. Elokuvassa korostetaan, miten spartalaiset asettuvat puolustamaan käsityksiään arvokkuudesta, järjestä ja vapaudesta. Tämän on nähty toisinaan luovan absurdin kuvan kun tämä liitetään spartalaisten harjoittamaan äärimmäiseen armeijan kurinalaisuuteen läpi yhteiskunnan. Zizek antaa kuitenkin erään selityksen. Tämä absurdius on hinta vapaudesta. Vapaus säilyy ainoastaan, jos olet valmis kamppailemaan, valmis riskeeraamaan kaiken sen puolesta. Näin ollen spartalaiset eivät suinkaan muodosta jonkinlaista vastakohtaa ateenalaiselle demokratialle, vaan kurinalaisuus on demokratian ennakkoehto. Todellinen vapaa toimija voi syntyä vain säälimättömän itsekurin kautta. Onkin helppo ajatella, että vapaus on vapautta valita kuin kuluttaja, mutta mitä jos vapaus on jotain paljon syvällisempää? Tämä tuo minulle mieleen kirkkoisien näkemyksen vapaudesta, jossa vapaus on vapautta niistä paheista, jotka estävät ihmisen täyttymyksen. 

Vapaus ei ole kuiskinut korvaani vain tämän pienen lukuhetken takia. Sosiaalisessa mediassa kohtasin päivityksen, jossa pohdittiin, miten puolueet eivät enää vaadi aatteellisuutta (kuka tahansa saa liittyä). Eivätkä myöskään yleisesti yhdistyksetkään pahemmin kysele liittyvien sitoutumista yhdistyksen tehtäviin sekä tavoitteisiin. Kirjoittaja totesi, että kirkko taitaa olla ainoita, jotka liittyvältä näitä kyselee. Tämä sai minut pohtimaan, että onko aikamme käsitys vapaudesta vääristynyt. Se ei ole enää itsekuria ja sitoutumista, vaan vapautta toimia siten kuin sattuu juuri haluamaan. Kuka tahansa, joka kykenee ilmoittautumaan jäseneksi pääsee jäseneksi, mihin tahansa “kerhoon”. Tälle liittymiselle ei ole lopulta mitään muuta hintaa kuin ehkä jäsenmaksu. Eikö tällöin riskinä ole se, että alkuperäinen ajatus hautautuu “vapauden” alle?

Jos siis vapaudesta puuttuu kurinalaisuus, saa kaikki paheet kulkea läpi, miten lystäävät. Yhtäkään ei pysäytetä ovella. Samalla tämä vapaus (josta ei makseta mitään hintaa) syövyttää kaikki liikkeet edessään. Ei ole oikeaa eikä väärää, koska sen osoittaminen olisi vapauden rajoittamista. Tällainen vapaus lepääkin “alkuperäisen olemattomuuden” päällä. Sitten ihmiset ihmettelevät kun heidän elämällään ei ole koordinaatteja. Kaikesta muuttuu merkityksetöntä puuhastelua, koska siltä puuttuu mittatikku, johon se voisi itseään verrata. Kaikki voidaan neuvotella uusiksi, jos niin halutaan, vaikka joka aamu. Tätä “olemattomuutta” pyritään tietenkin paikkailemaan. Puhutaan ja puhutaan arvoista, mutta kukaan ei määrittele niitä sen tarkemmin. Niitä ei aseteta todelliseen suhteeseen maailman kanssa, koska sillä samaisella hetkellä jouduttaisiin jo määrittelemään paljon muutakin kuin vain kirjainten järjestys, joilla voidaan kirjoittaa haluttu sana. Ihmiset ovat niin omistautuneita keinotekoiselle yhteneväisyydelle, että lopulta jokainen seisoo sanan ympärillä tumput suorina tai puuhastelevat ihan mitä lystäävät, koska kaikki muu loukkaisi kuulemma vapautta.