Avainsana-arkisto: Joonas Honkimaa

Ajat ovat muuttuneet

Päivänä eräänä korviini kantautui ajatuksia herättelevä toteamus. Kyse oli siitä, miten ennen vanhaan ilkeimmät ja ikävimmät kommentit kirjoitettiin nimimerkin takaa, mutta nyt ne samat ajatukset kirjoitetaan avoimesti omalla nimellä. Mieleen ei voinut olla juolahtamatta Kylähullujen kappaletta Nörtin surma vuodelta 2004, jossa todettiin seuraavaa: 

Nimimerkin takana on kiva vittuilla

Paskaa nettiin laukoa, ei tarvii puheistansa vastata

Ajat ovat siis muuttuneet.


Lopetinkin itse jokin aika sitten sosiaalisen median käyttämisen (mikäli pikaviestimiä, kuten Whatsappia tai Signalia ei lasketa). Enkä ole tekemässä paluuta kovin pian. Syy ei tosin ollut itselläni se, että olisin kärsinyt jonkinlaisesta vittuilusta. Ennemmin kyse oli yleisestä ilmapiiristä, mitä some tuntuu ruokkivan. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että meidän ihmisten ei kuulu olla lähes jatkuvassa kanssakäymisessä keskenämme. Sopivan matkan päästä voimme aina harjoittaa kohteliasta välinpitämättömyyttä toisiamme kohtaan. Olen myös miettinyt sitä, mitä jatkuva toisten katseen alla eläminen (siis ainakin teoriassa, koska ihan oikeasti me välitämme toistemme asioista hyvin vähän) tekee sille, että ihminen esimerkiksi kykenisi keksimään itsensä uudelleen. En tarkoita tällä mitään täyttä muutosta, mutta jos koko somen historia (tai paremmin sen ihmiselle luoma rooli) ja parhaimmillaan vuosikymmenten takaisten ihmistenkin “virtuaalinen läsnäolo” roikkuu mukana, niin selkeitä katkoksia ei elämään synny. Sitä on yhä tietyllä tapaa tekemisissä sellaistenkin ihmisten kanssa, joilla ei pitäisi olla mitään roolia elämässäsi. Ajattelen asian jotenkin niin, että todellista menneisyyttä ei pääse syntymään, jolloin myös tulevaisuus kapenee.

Aivan alussa

Minun on pakko myöntää, että musiikinopettajat eivät jättäneet koulussa minulle kovin hyvää kuvaa. Yksi joko tiedostamattaan tai tiedostaen tuhosi pitkäksi ajaksi innon edes kokeilla mitään soitinta. Hyvä, ettei saanut vihaamaan musiikkia. Lähellä se oli. Toinen taas antoi seiskan todistukseen, vaikka olin saanut pistettä vaille täydet kokeesta. Sellaista se teettää kun rumpujen soitto ei luonnistunut. Enkä oikein muutenkaan nauttinut niistä tunneista. Erityisesti yläasteella ne tuntuivat olevan sitä, että ne, jotka osasivat soittaa, niin he soittivat ja muut sitten siinä vieressä vähän katselivat. Kaikessa oli jonkinlainen elitismin maku. Mutta niin, tämä on toki vain oma kokemukseni. Taa-taa-vitun-taa.

Jossain kohtaa sitten tartuin kuitenkin kitaraan. Äitini vanha akustinen pääsi takaisi  palvelukseen. Taisi olla yhdeksäsluokka. Aloitin soittamisen siis suhteellisen myöhään. Hetken päästä olin jo kuitenkin hankkinut ensimmäisen sähkökitaranani, joka on itse asiassa yhä minulla. Tuo BC Richin Warlock odottaakin tällä hetkellä maalausta ja uusia mikkejä. On tosin odottanut jo vuosia. Se on 150 € kitaraksi oikein hyvä. Pääsin tosin joskus testaamaan erään tutun vastaavaa ja huomasin jotain eroja. Olenkin tullut tulokseen, että oma keppini sattui olemaan positiivinen “maanantaikappale”. Joskus käy tuuri ja rahalle saa vastinetta.

En ole koskaan käynyt tunneilla, mikä varmasti näkyy negatiivisesti soitossani. Kaiken opettelin itsekseni tai toisilta hieman mallia katsoen. Tärkeintä minulle kuitenkin on aina ollut pitää hauskaa kitaran kanssa ja kehittää juttuja. Harjoitinkin harrastustani alkuun pitkään salassa. Kun esimerkiksi eräs kaverini tuli käymään, niin kiirehdin piilottamaan soittovehkeet. Kerran en tätä ehtinyt tekemään ja hän sai selville, ja hyvä niin. Hän tarjosi muutamia vinkkejä ja myi lopulta minulle jopa yhden vahvistimen sekä antoi Troy Stetinan kirjan, josta sitten opettelin asioita. Hän oli ja on taitava soittaja ja jotenkin kai minä en halunnut, että joutuisin heti vertailun kohteeksi alkumetreilläni. Jälkikäteen ajatellen vähän outoa käytöstä minulta, mutta sellaista se oli. 

Jonkin aikaa soittelin sitten itsekseni. Varmaan sellaisen vuoden verran kunnes lukiossa tuli kaksi mahdollisuutta liittyä bändiin. Toinen oli hardcore punk-bändi, jonka myötä sain myös “taitelijanimeni” Honkste. Tosin siinä oli tuolloin vielä hävytön etuliite. Toinen oli taas covereita soittava poppoo, jossa soi Iron Maiden ja Judas Priest sekä hieman jotain muutakin kasariheviä. Ensin mainitussa soitin tosin bassoa. Jälkimmäisessä sitten kitaraa. Myöhemmin mukaan tuli raskaammat kuin myös kevyemmät viritykset. On tullut soitettu hard rockia ja death metalia. Hard rockin parissa tuli vedettyä ensimmäiset keikatkin, mutta se homma lopahti. Olen siihen itse syyllinen. Olin muuttanut toiselle paikkakunnalle ja matkaaminen treeneihin tai keikoille lähes joka viikko yli 300 kilometrin päästä alkoi ärsyttämään. Lopetin kuin seinään, mikä oli tavattoman tyylitöntä minulta. Olen siitä pahoillani. Myöhemmin tosin kokoonnuimme vielä yhteen heittämään pari keikkaa. Välit ovat hyvät kaikkiin entisiin bändikavereihin. 


Ehkä kerron vielä tarkemmin näistä päivistä. Kerron ainakin siitä, miten tarina tästä jatkui, koska sen jälkeen mukaan ovat ilmestyneet minulle tärkeimmät bändit: Blooming Red ja Verminspawn, jotka täysin erilaisista lähtökohdista huolimatta löytävät yhteisen nimittäjän. Oikeastaan jotain tästä aiheesta voi lukea täältä.