Etusivu, Reunakivillä

Viikonlopun kisoja

Niinhän siinä kävi, että tuttuakin tutumpi kolmikko oli lopulta Portimaossa palkintoja vastaanottamassa. HAM-VER-BOT alkaa olla palanut yhden jos toisen verkkokalvoihin, mitä nyt ehkä toisinaan vähän eri järjestyksessä. Valehtelisin, jos väittäisinkin, etteikö Hamiltonin korkeintaan vain hetkeksi pysähtyvä voittojen sarja alkaisi kyllästyttämään. Onneksi Red Bull näytti tänäkin viikonloppuna pysyvän mersujen mukana, niin ehkä tästä todella tulee vielä tiukka kisa mestaruudesta. Erityisen iloinen olinkin siitä, että Perez sai tästä hyvän kisan. Kuten niin monesti kaikkialla tuodaan esiin, on Red Bullilla nyt mahdollisuus paljon paremmin ylläpitää sekä kehittää kisastrategioita kun molemmat autot ovat niin sanotusti käytettävissä kärjen tuntumassa.

Tunsin myös pientä ristiriitaisuutta katsoessani kisaa. Cmoren selostajat tietenkin vetivät sinivalkoiset lasit päähänsä ja spekuloivat jatkuvasti, miten mahtaa Bottakselle käydä tai kuinka hän voisi päästä Max Verstappenista ohi. Minun on myönnettävä, että sinivalkoiset lasit putoavat omilta silmiltä siinä kohtaa, jos toinen vaihtoehto on tiukka kisa mestaruudesta. Toivoin koko kisan ajan, että Bottas jäisi Verstappenin jalkoihin – ja lopulta näin sitten kävikin. 

Mitähän muuta? Räikkönen keskeytti jo aivan kisan alkupuolella todella outoon virheeseen, mikä rikkoi hänen etusiipensä ikävillä seurauksilla. Norris teki Mclarenilla taas hyvää työtä ja Alpinen vauhti vaikutti myös lupaavalta. Mukavaa oli myös se, että Vettel onnistui lyömään tallikaverinsa, mutta kyllähän tilanne Aston Martinilla on kauhea. Tilanne ei olisi näin nolo, jos tätä kautta ei olisi heidän kohdallaan niin valtavasti hypetetty. Haas mateli taas, mutta ilahduttavaa oli, että Mick Schumacher onnistui ohittamaan Latifin, mikä kertoo toki siitä, ettei Williams ollut myöskään kummoisessa vauhdissa. Tähän on toki jo totuttu. 

Mutta tuli sitä seurattua jonkin verran suomalaiselle yleisölle tuntemattomampiakin kisalähtöjä viikonloppuna. Ferrari Challengen lähtö sunnuntaina mahtui aikatauluihin odotellessa F1-kisan alkua. Puolen tunnin kisa Spielbergin radalla Itävallassa tarjosi mukavaa viihdettä. Olihan siellä pro-luokassa kannustettavana suomalaisnimi Luka Nurmi, joka tuli lopulta kolmanneksi. Kisan voitti Michelle Gatting, jolla tuntui olevan selvästi parempi vauhti kuin kilpakumppaneilla. Edellisenä päivänä taas tuli toisella silmällä seurattua, mitä tapahtui Spa-Francorchampsin radalla WECin parissa. Useamman luokan seuraaminen oli hieman haasteellista, ja vielä kun ei ole muodostunut varsinaisia “tuttuja” nimiä itselle, niin ihan ei päässyt tunnelmaan täysillä. Toki seuraaminenkin on oma lajinsa, koska sitä tuli aina palattua silloin tällöin kisan pariin eikä suinkaan istuttua koko kuutta tuntia putkeen seuraten. Ajattelin kyllä mahdollisuuksien mukaan seurata myös seuraavaa kisaa tavalla tai toisella. Se muuten ajetaan Portimaossa.

IndyCarin puolella oli luvassa kaksi ovaalilähtöä Texasissa. Yritin herätä lauantaina aamuyöstä seuraamaan, mutta äkkiä uni tuli takaisin. Tätä kirjoittaessa katsonkin juuri edellisyön toisen lähdön tallennettua lähetystä. Ajattelin, että kirjoitan hieman IndyCarista erikseen, koska ovaalikisan seuraaminen oli minulle uusi juttu, mutta myös siitä syystä, että kisasta teki tylsän eräs todella typerä temppu koskien rataa, josta haluan jotain sanoa.

Etusivu

Kestävyys koetuksella – FIA WEC starttaa

Tulevana viikonloppuna näyttäisi olevan ahdasta autourheilun maailmassa. Mainituksi on jo tullut Portugalin GP, mutta myös Atlantin toisella puolella tapahtuu kun IndyCar-sarja siirtää laitteistonsa Texasiin. Lännenhattujen luvatussa maassa näyttäisi olevankin vuorossa ovaalilla ajettava kisa. Mutta löytyy sitä kisoja lähempääkin. Spa-Francorchamps, joka sijaitsee Belgiassa, toimii FIA WEC-sarjan avausnäyttämönä. Luvassa on kuuden tunnin kestävyyskilpailu. 

Eau Rouge – tunnetuimpia mutkia mottoriurheilussa. (Assetto Corsa)

Nopealla vilkaisulla mukana näyttäisi olevan tuttuja nimiä, jos on sattunut seuraamaan F1-kisoja. Äkkiseltään ainakin 12, mutta myönnän, että ehkä tuntemattomammat nimet saattoivat mennä ohi. Tuskin olisin huomioinut esimerkiksi Jan Magnussenia, joka ajoi 25 kilpailua F1:issä 1990-luvulla, jos hän ei sattuisi olemaan HAASilta paikkansa menettäneen Kevin Magnussenin isä. HAAS-yhteyksistä on tuttu myös Pietro Fittipaldi, joka ajoi kaksi kisaa kaudella 2020 Romain Grosjeanin loukkaannuttua. Itselleni tutuimmat nimet ovat kuitenkin Alfa Romeon nykyinen varakuljettaja Robert Kubica, jonka paikan formuloissa tälle viikonlopulle ottaa Callum Ilott, sekä Kimi Räikkösenkin entisenä tallikaverina toiminut Juan Pablo Montoya. Myös Giancarlo Fisichella on varmasti monelle tuttu kasvo formuloista. Aivan heppoisesta rivistöstä ei siis todellakaan ole kyse.

LMP1-luokan autoja 2010-luvun puolivälistä. (Assetto Corsa)

Kestävyyskisojen seuraaminen on tietysti aina oma taiteenlajinsa, johon en ole liiaksi vihkiytynyt. Ihan koko aikaa taitaa harva pystyä seuraamaan kisatapahtumia, vaikka vielä tällaiset 6 tunnin kisat olisivat mahdollisuuksien rajoissa. Mahdollisuuksien rajoista ei enää tosin puhuta silloin kun elokuun 21. päivä starttaa klassinen Le Mansin 24 tunnin ajo. Olenkin tässä hieman pohtinut, että pitäisikö testata virallisen applikaation kautta tapahtuvaa kisan seuraamista (kustantaisi noin 6 euroa), mutta huomasin, että Viaplay näyttää kilpailun, joten taitaa jäädä ”appi” kokeilematta – ainakin tällä kertaa.

Etusivu, Reunakivillä

Kohti Portugalin gp:tä


Formula ykkösten kausi 2020 toi mukanaan minulle aivan uuden tuttavuuden Portugalin GP:n muodossa. Sattuipa vielä iloisesti, että kyseinen Portimaon rata (Autódromo Internacional do Algarve) löytyi myös RaceRoomista, jolloin siihen pääsi ottamaan tuntumaa hieman lähemmin kuin vain television välityksellä. Myöhemmin löysin radan modin myös Assetto Corsalle, mikä vaikuttaisi aitojen onboard-kuvien perusteella olevan uskollisempi esikuvalleen, vaikka eipä RaceRoomin versio huono ole. Nico Rosberg onkin tehnyt videon, jossa ajaa Assetto Corsassa kyseisen radan läpi sekä kertoo sen tärkeimmät niksit. Vertailun vuoksi voi katsoa, vaikka Hamiltonin kierroksen viime vuoden aika-ajoista. Olen ainakin itse huomannut, että mitä paremmin radan eri mutkat tuntee, sen mukavampi on myös kilpailua seurata. Sitä tietää sitten vähän enemmän, mitä siellä radalla oikein tapahtuu kun näkee asiat kuljettajan näkökulmasta.

Autódromo de Algarve.svg: Sentoanderivative work: Gpmat, CC BY-SA 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0, via Wikimedia Commons. Linkki.

Viime kauden kisasta päällimmäisenä muistona on monelle varmasti jäänyt kisan alkuun sijoittunut Kimi Räikkösen ohitusten sarja. Lopputuloksissa Alfa Romeon vauhti ei tietenkään riittänyt pitämään Kimiä pisteissä kiinni. Kolmen kärki oli taas tuttuakin tutumpi lyhenteiden sarja: HAM-BOT-VER. Toivottavasti tänä vuonna näkisimme hieman toisenlaisen järjestyksen. 

Itse liputan mestaruustaistossa Verstappenin puolta. Olisi jo aika jonkun katkaista Mercedeksen voittokulku. Helpommin toki sanottu kuin tehty, sillä Hamilton ja hänen autonsa ovat olleet ja ovat yhä uskomaton yhdistelmä, mutta niin on Verstappenillakin taitoa hyppysissään. Red Bullkin näyttäisi kulkevan. Luultavasti kisa ratkaistaankin heidän väliltä.

Mitä lie kilpailussa tuleekaan tapahtumaan? (Assetto Corsa RSS Formula Hybrid 2021, community skin pack 2021)

Eniten olen huolissani kahdesta nimestä: Bottas ja Vettel. Bottas on siitä kiittämättömässä asemassa, että joutuu aina verratuksi Hamiltoniin, jonka rinnalla moni näyttää keskinkertaisuudelta. Totuuden nimissä on tosin mainittava, ettei hän ole myöskään viime aikoina häikäissyt, kun otetaan lukuun viime kaudenkin kilpailut. Vaikeaa on. Vettel minua huolestuttaa taas siksi, että on äärimmäisen ikävä nähdä mestarikuljettaja tuollaisessa tilassa. Ei vain tunnu kulkevan. Enkä jaksa uskoa siihen, että nyt olisi paljastunut jotain suurta siitä, ettei hän koskaan ole niin hyvä kuljettaja ollutkaan. Tällaisiinkin keskusteluihin olen törmännyt. Jokin tuntuu vain mättävän ja pahasti. Toki Aston Martin ei ole autona myöskään lunastanut odotuksia, ja viime kausi Ferrarilla oli yleisesti ottaen vaikea eikä Vettelin asema kovinkaan helppo. 

Mutta palainenpa taas mietteineni asiaan kun kisaviikonloppu pyörähtää käyntiin ja olemme nähneet ensimmäiset merkit siitä, millaista vauhtia kukin tuntuu pitävän.

Reunakivillä

Kosketus IndyCariin

IndyCar ei ole minulle liiaksi tuttu. Oikeastaan koko amerikkalainen autourheilu on jäänyt hieman vieraaksi. Ehkä siihen on vaikuttanut stereotypiat siitä, ettei siellä oikein muuta tehdä kuin ajeta Nascaria kääntyen jatkuvasti vasemmalle. Mutta onhan siellä meren takana paljon muutakin – kuten juurikin IndyCar. 

Jos unohdetaan se, että olin sarjan nimen kuullut useampaan kertaan, niin ensimmäinen varsinainen kosketus siihen tuli pelien/simulaattorien kautta. RaceRoomissa oli IndyCar-sarjan autoa mukaileva vekotin, joka oli oikein mielenkiintoinen ajettava. Todellinen innostus kyseistä autotyyppiä kohtaan heräsi kuiten Race Sim Studion luoman modin kautta. Tämä Assetto Corsassa pyörivä luomus on jotain aivan toista. Tietenkään se ei kulje IndyCar nimellä, mutta jokainen kyllä näkee, mistä vaikutteet on haettu ja mitä sillä pyritään mallintamaan. Samalla kun Assetto Corsan lähes loputtomien modien maailmasta pääsi käsiksi moniin IndyCarille tuttuihin ratoihin, saattoi sitä aloittaa tutustumisen niin sanotusti penkin kautta. 

Jokin tässä kaikessa alkoikin siis hiljakseen viehättämään. Itse ajamisen lisäksi alkoivat yhä tihenevään tahtiin Youtubesta löytyä silmiini kisojen highlighteja. Lopulta olin siinä pisteessä, että viime sunnuntaina istuin television ääreen ja pistin Viaplaysta pyörimään kauden 2021 toisen kisan, joka ajettiin St. Petersburgin katuradalla. Lähetysaika kun oli oikein sopiva sen alkaessa kello 19.00 Suomen aikaa. Kisa oli ohi jo ennen kymmentä eikä täytynyt näin ollen herätä väsyneenä uuteen päivään. 

St. Petersburg on katukisa. Myönnänkin auliisti, etten ole niiden suurin ystävä, mutta kokemukseni ovat pitkälti F1:en seuraamisesta. Parhaimpana (pahimpana?) esimerkkinä Monaco, joka on aikamoista peräkkäin köröttelyä. Olkootkin miten klassinen kisa tahansa. Kapeat radat harvemmin tuovat mukanaan mielenkiintoisia kisoja, vaikka romua toki saattaa syntyä, kun lipsahdukset valleihin ovat herkässä. Kaikkinensa pidän eniten ns. vanhan koulukunnan radoista, joissa on nurmea sekä hiekkaa radan ulkopuolella, mutta kyllä modernit radat isoine turva-alueineenkin kelpaa. Kunhan vain ratarikkojen suhteen olisi yksi selkeä linja jne. Tiedättehän, kaikki klassiset harmituksen aiheet voisi tähän listata. 

Haluan nostaa esiin joitain eroja Formula 1:n ja IndyCarin väliltä, joita lyhyellä tutustumisella kehtaan todeta. Eräs merkittävimmistä eroista on, että Indyssa on vain kaksi moottorivalmistajaa, Honda ja Chevrolet. Rungon osalta vaihtelua on vielä vähemmän. Sen valmistaa Dallara. Samanlaista kulissien takana tapahtuvaa tallien sotaa insinööritaidon osalta ei siis tapahdu. Asialla on varmasti puolensa ja puolensa. Toisaalta autot ovat tasaväkisempiä, mikä takaa monesti tiukkoja kilpailuja, mutta viehätys sen osalta, että kuka rakentaa parhaimman auton ei voi olla katoamatta. Parhaassa tapauksessa F1 voi toki tarjota molemmat, mutta viime vuosien Mercedeksen ylivoima ei ole tätä ainakaan kärjen osalta suuremmin suonut. Keskikastissa taas olemme nähneet hienojakin taisteluja. Tämä kausi on tosin osoittanut kahdessa ensimmäisessä kisassa, että myös kärjessä näyttäisi alkavan tapahtua. Saa nähdä, mitä Portugalissa tapahtuu, mutta palataan nyt IndyCarin pariin.

Istuin siis alas tietäen kuljettajista vain jotain yleistä. Toki muutamat nimet olivat tuttuja Formuloista, kuten tulimerestä pelastunut Romain Grosjean. Tietyt nimet tietenkin myös jäävät helpommin mieleen. Jos nimi on Will Power, niin vaikea sitä on unohtaa. Eikä Alexander Rossi voi olla tuomatta mieleen Valentino Rossia. Lisäksi tietysti paalulta lähtenyt nuori kuljettaja Colton Herta kiinnitti huomioni. Hän voittikin kisan. Kisan aikana selostajat toivatkin esille sen, miten Herta on keskittynyt kausien välillä siihen, että kisataidot kehittyisivät myös polttoaineen ja renkaiden säästämisen/hallinnoimisen suhteen. Enää ei ole hänelle kyse vain nopeiden kierrosten jatkuvasta sarjasta vaan koko kisamatkan nopeuden maksimoimisesta. Jotain oli nähtävästi Hertalle jäänyt hampaankoloon myös kauden aloittaneesta kisasta edelliseltä viikolta Barber Motorsport Parkista. Siellä asiat eivät aivan sujuneet suunnitellusti. 
Koska kisa on äkkiä tsekattu tärkeimmiltä osiltaan täältä, keskityn vain tuomaan esiin hieman omia tuntemuksia. Nippu pysyi mukavasti kasassa, mitä tietysti avitti keltaiset liput, mutta autojen ilmiselvä tasaväkisyys on tässä ehkä se tärkein elementti. Ehkä katsojalle jääkin vähemmän jossiteltavaa verrattuna “ykkösiin”, että oliko kyse nyt kuljettajan taidosta vai autosta. Toki tallit vääntävät hieman erilaisella taitotasolla autoja kisakuntoon, mutta pohjan ollessa yhteinen, ei aivan mahdottomia eroja pääse syntymään. Onkin lupa odottaa, että tulevat taistot tulevat olemaan mielenkiintoisia. Pyrinkin seuraamaan mahdollisuuksien mukaan ne suorina lähetyksinä ja äkkiseltään suurin osa kisoista osuisi vielä sopiville kellonajoille.

Etusivu, Juttuja

Hiljaiset sankarit

Sen verran erehdyn viittaamaan tuleviin kuntavaaleihin, että haluan nostaa esille ne hiljaiset sankarit kaikenlaisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen takana. Ainakin kaikkien niiden osalta, joilla on perhettä ja lapsia hoidettavana. Vaikuttamistyö vie näet aikaa. Se vei (ja vie vielä hetken) minultakin, vaikka en edes kuulunut niin sanottuun ykkösketjuun. Voin vain kuvitella, mitä se on, jos vaikuttaa niissä tärkeimmissä pöydissä. Töiden jälkeen vapaa-aika muuttuu erittäin niukaksi resurssiksi. 

Jos esimerkiksi vaimoni ei olisi ottanut niin paljon vastuuta kodista ja perheestä, en minäkään olisi voinut istua iltamyöhään kokouksissa, tai muuten vain vatvomassa erinäisiä kysymyksiä. Kun ei se vaikuttaminen tai poliittinen toiminta ole pelkästään vain juuri ne tietyt kokoukset. Taustalla on kaikenlaista ja jos sattuu olemaan aktiivinen vielä yhdistyskentällä, niin työtä riittää. 

Jos minut onkin saanut joskus kiinni siitä, että kiemurtelen kokouksessa tuolissani aivan kuin puoliksi jo kotiin lähtemässä, johtuu se siitä, että olisi paljon muutakin tekemistä. En tahdo kuulostaa kiittämättömältä tai poliittista vaikuttamista väheksyvältä. Sitä ei vain oikein jaksaisi kuunnella sitä kymmenettä puheenvuoroa, joka toistaa jo vähintään yhtä monesti kuullut asiat. Kokouksen venyminen ei näet vaikuta vain minuun tai kanssakokoustajiin, vaan myös moniin muihin ihmisiin, jotka ovat mahdollisesti tavalla tai toisella kiinnittyneitä näiden penkkien kuluttajien tekemisiin. 

Mielestäni poliittisessa toiminnassa pitäisikin ottaa paremmin huomioon se, että sitä varten ei täytyisi luopua niin paljosta muusta elämästä. Moni poliitikko on kuitenkin siellä puhtaasti halusta vaikuttaa eikä luoda toista työuraa oman työnsä jälkeen. Sitä en tarkkaan osaa sanoa, miten tällainen temppu tehtäisiin. Toki on ne urapoliitikot, jotka haluavat sanoa aina jotain ja näyttäytyä aina jossain. Annettakoon se heille. Politiikka ei kuitenkaan nykyisellään houkuttele ruuhkavuosia eläviä, jos heitä sattuu kiinnostamaan yhtään mikään muukin kuin politiikka. Ja jotenkinhan se olisi suotavaa, että ihmisellä olisi muitakin mielenkiinnonkohteita.

Etusivu, Juttuja

Ajat ovat muuttuneet

Päivänä eräänä korviini kantautui ajatuksia herättelevä toteamus. Kyse oli siitä, miten ennen vanhaan ilkeimmät ja ikävimmät kommentit kirjoitettiin nimimerkin takaa, mutta nyt ne samat ajatukset kirjoitetaan avoimesti omalla nimellä. Mieleen ei voinut olla juolahtamatta Kylähullujen kappaletta Nörtin surma vuodelta 2004, jossa todettiin seuraavaa: 

Nimimerkin takana on kiva vittuilla

Paskaa nettiin laukoa, ei tarvii puheistansa vastata

Ajat ovat siis muuttuneet.


Lopetinkin itse jokin aika sitten sosiaalisen median käyttämisen (mikäli pikaviestimiä, kuten Whatsappia tai Signalia ei lasketa). Enkä ole tekemässä paluuta kovin pian. Syy ei tosin ollut itselläni se, että olisin kärsinyt jonkinlaisesta vittuilusta. Ennemmin kyse oli yleisestä ilmapiiristä, mitä some tuntuu ruokkivan. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että meidän ihmisten ei kuulu olla lähes jatkuvassa kanssakäymisessä keskenämme. Sopivan matkan päästä voimme aina harjoittaa kohteliasta välinpitämättömyyttä toisiamme kohtaan. Olen myös miettinyt sitä, mitä jatkuva toisten katseen alla eläminen (siis ainakin teoriassa, koska ihan oikeasti me välitämme toistemme asioista hyvin vähän) tekee sille, että ihminen esimerkiksi kykenisi keksimään itsensä uudelleen. En tarkoita tällä mitään täyttä muutosta, mutta jos koko somen historia (tai paremmin sen ihmiselle luoma rooli) ja parhaimmillaan vuosikymmenten takaisten ihmistenkin “virtuaalinen läsnäolo” roikkuu mukana, niin selkeitä katkoksia ei elämään synny. Sitä on yhä tietyllä tapaa tekemisissä sellaistenkin ihmisten kanssa, joilla ei pitäisi olla mitään roolia elämässäsi. Ajattelen asian jotenkin niin, että todellista menneisyyttä ei pääse syntymään, jolloin myös tulevaisuus kapenee.

Etusivu, Reunakivillä

Uusia (ja vanhoja) harrastuksia

Minulla on jonkinlainen tausta autourheilun parista. Ajoin useamman vuoden kartingia. Muistaakseni aloittelin ehkä siinä noin kymmenen vanhana. Luultavasti vähän vanhempana, mikäli muistan oikein, minkä luokan autoa ajoin ja milloin. Lopettelin vuorostaan sitten siinä täysi-ikäisyyden paikkeilla. Viimeiseksi autoksi jäi Rotax Max 125 cc. Mukaan oli tullut tuossa kohtaa yhä vahvemmin jo musiikki ja halu tehdä muitakin asioita kesällä kuin olla viikonloput radalla. Kaiken kaikkiaan harrastuksesta on jäänyt hyvät muistot, vaikka mitään kummoista menestystä ei koskaan tullut. Erityisesti isän kanssa vietetty aika on noussut muistoissa siihen tärkeimpään osaan. 

Autourheilulla on siis oma erityinen paikkansa minun sydämessä. Viimeisen vuoden aikana olenkin löytänyt sen luokse uudelleen. Tällä kertaa tosin virtuaalisesti. Tästä on kai “kiittäminen” maailmamme ikävää tilaa, joka nosti myös minun silmien eteen erinäiset virtuaaliset kilpailut. Ensin seurasin muutamia F1-pelin ympärille rakentuneita tapahtumia, mutta ei mennyt kauaa kun aloin ymmärtämään, että on olemassa jotain enemmän. Kai sitä tuli jostain kommenttikentästä luettua, että “tämä on täyttä arcadea!” ja sitä sitten alkoi pohtimaan, mikä ei sitä mahtaisi olla. Eikä siihenkään mennyt kauaa kun nämä asiat alkoivat selvitä. 

Tällä hetkellä minulla taitaa olla kaikki olennaisimmat simulaattorit hankittuna Steamissa. Ainakin ne tuoreimmat, joista osa on toki jo useamman vuoden vanhoja (suhteellinen käsite). Näiden ympärille tietysti rakentuu kaikenlaista “fanipoika”-ilmiötä, mutta itselle ei ole muodostunut sitä yhtä ykköstä. Aloittelin toki Assetto Corsalla ja Assetto Corsa Competizionella. Myöhemmin sitten mukaan tulivat rFactor 2 ja RaceRoom. Mutta ei tällä kertaa enempää. Tästäkin aiheesta tulen kirjoittamaan lisää.

Juttuja

Aivan alussa

Minun on pakko myöntää, että musiikinopettajat eivät jättäneet koulussa minulle kovin hyvää kuvaa. Yksi joko tiedostamattaan tai tiedostaen tuhosi pitkäksi ajaksi innon edes kokeilla mitään soitinta. Hyvä, ettei saanut vihaamaan musiikkia. Lähellä se oli. Toinen taas antoi seiskan todistukseen, vaikka olin saanut pistettä vaille täydet kokeesta. Sellaista se teettää kun rumpujen soitto ei luonnistunut. Enkä oikein muutenkaan nauttinut niistä tunneista. Erityisesti yläasteella ne tuntuivat olevan sitä, että ne, jotka osasivat soittaa, niin he soittivat ja muut sitten siinä vieressä vähän katselivat. Kaikessa oli jonkinlainen elitismin maku. Mutta niin, tämä on toki vain oma kokemukseni. Taa-taa-vitun-taa.

Jossain kohtaa sitten tartuin kuitenkin kitaraan. Äitini vanha akustinen pääsi takaisi  palvelukseen. Taisi olla yhdeksäsluokka. Aloitin soittamisen siis suhteellisen myöhään. Hetken päästä olin jo kuitenkin hankkinut ensimmäisen sähkökitaranani, joka on itse asiassa yhä minulla. Tuo BC Richin Warlock odottaakin tällä hetkellä maalausta ja uusia mikkejä. On tosin odottanut jo vuosia. Se on 150 € kitaraksi oikein hyvä. Pääsin tosin joskus testaamaan erään tutun vastaavaa ja huomasin jotain eroja. Olenkin tullut tulokseen, että oma keppini sattui olemaan positiivinen “maanantaikappale”. Joskus käy tuuri ja rahalle saa vastinetta.

En ole koskaan käynyt tunneilla, mikä varmasti näkyy negatiivisesti soitossani. Kaiken opettelin itsekseni tai toisilta hieman mallia katsoen. Tärkeintä minulle kuitenkin on aina ollut pitää hauskaa kitaran kanssa ja kehittää juttuja. Harjoitinkin harrastustani alkuun pitkään salassa. Kun esimerkiksi eräs kaverini tuli käymään, niin kiirehdin piilottamaan soittovehkeet. Kerran en tätä ehtinyt tekemään ja hän sai selville, ja hyvä niin. Hän tarjosi muutamia vinkkejä ja myi lopulta minulle jopa yhden vahvistimen sekä antoi Troy Stetinan kirjan, josta sitten opettelin asioita. Hän oli ja on taitava soittaja ja jotenkin kai minä en halunnut, että joutuisin heti vertailun kohteeksi alkumetreilläni. Jälkikäteen ajatellen vähän outoa käytöstä minulta, mutta sellaista se oli. 

Jonkin aikaa soittelin sitten itsekseni. Varmaan sellaisen vuoden verran kunnes lukiossa tuli kaksi mahdollisuutta liittyä bändiin. Toinen oli hardcore punk-bändi, jonka myötä sain myös “taitelijanimeni” Honkste. Tosin siinä oli tuolloin vielä hävytön etuliite. Toinen oli taas covereita soittava poppoo, jossa soi Iron Maiden ja Judas Priest sekä hieman jotain muutakin kasariheviä. Ensin mainitussa soitin tosin bassoa. Jälkimmäisessä sitten kitaraa. Myöhemmin mukaan tuli raskaammat kuin myös kevyemmät viritykset. On tullut soitettu hard rockia ja death metalia. Hard rockin parissa tuli vedettyä ensimmäiset keikatkin, mutta se homma lopahti. Olen siihen itse syyllinen. Olin muuttanut toiselle paikkakunnalle ja matkaaminen treeneihin tai keikoille lähes joka viikko yli 300 kilometrin päästä alkoi ärsyttämään. Lopetin kuin seinään, mikä oli tavattoman tyylitöntä minulta. Olen siitä pahoillani. Myöhemmin tosin kokoonnuimme vielä yhteen heittämään pari keikkaa. Välit ovat hyvät kaikkiin entisiin bändikavereihin. 


Ehkä kerron vielä tarkemmin näistä päivistä. Kerron ainakin siitä, miten tarina tästä jatkui, koska sen jälkeen mukaan ovat ilmestyneet minulle tärkeimmät bändit: Blooming Red ja Verminspawn, jotka täysin erilaisista lähtökohdista huolimatta löytävät yhteisen nimittäjän. Oikeastaan jotain tästä aiheesta voi lukea täältä.

Juttuja

Kitara, kaaos & kontrolli

Kuuntelin äänikirjana Aleksi Laihon elämäkerran Kitara, kaaos & kontrolli (2019). Sen on kirjoittanut Petri Silas, mutta kirja on kirjoitettu siihen tyyliin, että Aleksi itse kertoo tarinansa. Ratkaisu on varmasti ollut oikea. Sitä tuntee pääsevänsä hyvin lähelle kirjan päähenkilöä. Syyt taas sille, että tartuin kirjaan juontuvat tietysti siitä, että Aleksi Laiho kuoli viime vuoden lopulla, mikä palautti hänet tietysti myös minun mieleeni surullisella tavalla. 

Kirjan mitta ei päätä huimaa. Se on aivan sopiva ratkaisu ainakin minunlaiselle satunnaiselle Laihon tuotannon kuuntelijalle. Jos näet viikon mittaan löytyy aina sieltä täältä sopiva hetki pistää kirja pyörimään, niin se on kahlattu läpi nopeasti. Tekstinä luettuna vieläkin vikkelämpää. Mittaa on sen 253 sivua. Siihen mahtuu kyllä aivan hyvin tärkeimmät käänteet. Varmasti moni suurempi fani olisi halunnut lisää. Pidin kuitenkin siitä, että saatoin saada nopeasti silmäyksen kitaristin elämään ilman, että hänen elämänsä kaikkia koukeroita olisi kaluttu läpi viimeistä myöten tai hänen jokaisesta levystä olisi tehty jonkinlainen syväanalyysi. 

Tietenkin kun puhutaan tai kirjoitetaan Aleksi Laihosta, ei voida ohittaa Children Of Bodomia. Näiden kahden välille voisi melkein vetää yhtäläisyysmerkit. En ole koskaan ollut bändin suuri fani. Viimeisimmät viisi levyä olivat minulta menneet täysin ohi. Jonkinlainen paikka bändillä on kuitenkin ollut myös minun elämässäni. Kun aloin tutustua metallimusiikin maailmaan, niin tarpeellisten klassikoiden jälkeen alkoi korviin kantautua myös COB. Se tuntui olevan kova juttu. Olikohan juuri ilmestynyt heidän albuminsa Hate Crew Deathroll. Ainakin se oli viimeisin. Sitä tulikin kuunneltua läpi varmasti koko heidän sen hetkinen tuotanto. Hieman tosin oli vielä tottumattomille korville työtä selvitä Aleksi Laihon laulusuorituksista, mutta kaikkeen tottuu. Eipä tuohon aikaan tosin minkäänlainen “dödis” tai “bläkkis” ollut vielä meikän juttu ollenkaan. Nyt kun sitten kirjan innoittamana aloitin pyörittämään Spotifysta COB:n tuotantoa, niin huomasin, miten syvälle tietyt biisit olivat mieleeni juurtuneet. Tuli oikeastaan todella hyvä mieli niitä kuunnellessa. Ehkäpä se aiheutti jonkinlaisen aikamatkan siihen kun kaikki tuo musiikki oli vielä uutta ja jännittävää. 

Lähes aina kun luen tai kuuntelen jonkun henkilön elämäkerran, niin mielenkiintoisin osio tuntuu sijoittuvan alkuun. Voisi sanoa, että näin se taisi olla myös tämän kirjan kohdalla. On jotenkin niin kovin mielenkiintoista saada tietää, miten hänestä tuli hän. Monesta muusta asiasta kun on saattanut kuulla jo aiemmin, jos on vain seurannut henkilön uraa. Kiinnostavaa oli myös Laihon oma filosofia suhteessa soittamiseen sekä biisien tekemiseen. Itse innokkaana amatöörinä, joka on aina ollut hieman laiska treenaamaan, niin Laihon ehdottomuus kitaran soittamista kohtaan tuntui paikoin jopa hieman piikittelevältä. Toisaalta sitä ei voi kuin kunnioittaa tai ihailla sellaista omistautumista omaa intohimoa kohtaan kuin Laiholla. Kaikille meille ei sellaista ole suotu – eikä tarvitsekaan. 

Osa kirjan sisällöstä muuttui traagisten tapahtumien takia surullisiksi. Kaikki ne kohdat, joissa Aleksi miettii omia tulevaisuuden suunnitelmia ja “eläkepäiviä” saivat aivan uudenlaisen luonteen. Niin sitä on elämä ohi hetkessä ilman, että se antaa itsestään liikoja ilmoitella. Tästä johtuen kirja herätteli monenlaisia ajatuksia, joita sen sivuilta ei suoraan löytynyt. Sitä alkaa miettimään elämää ja sitä, miten siihen tulisi suhtautua.