Miksi teemme typeriä asioita? Toisinaan jopa niin typeriä asioita, että ne muuttuvat pahoiksi. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, Hannah Arendtin mukaan pahuus ei synnykään vain pahuudesta itsestään vaan myös ajattelemattomuudesta. Pahoja, tai vähintäänkin ikäviä asioita, tapahtuu, koska emme ajattele. Mutta miksi emme ajattele? Miksi niin usein sorrumme siihen, että annamme selvästi järjettömienkin asioiden tulla osaksi arkeamme ja yhteiskuntaamme?
Ajattelemattomuus tai puhdas typeryys onkin yhteiskunnan piirre, joka koskettaa meitä kaikkia. Yhteiskunnan rakenteet lähes mekaanisella voimalla pakottavat meidät typeryksiksi (jos joskus on vikaa ihan yksilössäkin). Kun arjessa ei ole muita vaihtoehtoja kuin toimia typerästi, niin sitten myös toimitaan niin. Voidaan jopa todeta, että typeryys on eräänlainen vallan sivutuote. Kun ihmisellä ei ole aikaa tai lupaa kysyä “onko tämä järkevää?”, niin ajattelemattomuus kukoistaa.
Ihmisten moralisoinnin sijaan tuleekin kysyä, miksi älyttömyyden edessä on niin vaikea avata suunsa. Miksi me ajaudumme jälkikäteen katsottuna aivan typerille poluille tekemään typeriä asioita? Vastaus löytynee pelosta. Harvoin kukaan haluaa olla ensimmäinen, joka rikkoo illuusion. Se voi olla vaarallista. Erityisesti silloin, kun järjettömyys on onnistuttu pukemaan rationaalisuuden kaapuun. Siksi kai me annamme totuttujen tapojen viedä meitä, vaikka ne olisivat miten tyhmiä tahansa.
Yksi esimerkki yhteiskuntapoliittiselta tasolta on niin sanottu workfare –politiikka. Kyse on yksinkertaisesti ajatuksesta, että sosiaaliturvan saajien tulee tehdä työtä tai ainakin osallistua aktivointiin, jotta voivat saada vähimmäisetuutensa. Äkkiseltään monesta hyvä idea, vaikka henkilökohtaisesti olenkin piirun verran enemmän kallellaan perustulon suuntaan. Silti kyseinen politiikkaa tuntuu törmäävän aina seinään kaikkialla, missä sitä on kokeiltu. Miksi näin? Olen aika vakuuttunut sen johtuvan jo todetusta: ajattelemattomuudesta.
Tällainen politiikka muodostuu äkkiä pikavoittojen etsimiseksi. Halutaan näyttää äänestäjille, että nyt tehdään jotain! Mutta annahan kun idea lähtee kulkemaan polkuaan hallintoon, niin pian syntyy valtava määrä byrokraattista paperien pyörittämistä. Tekemisen sijaan edessä on valvontakoneiston rakentaminen ja kysymys siitä, miten tulokset saadaan näyttämään hyviltä. Mittareista muodostuu vaikutusta tärkeämpiä. Kerta toisensa jälkeen tämä työvoimapolitiikan re-run esiintyy ihmelääkkeenä ongelmaan, mutta tulokset eivät vakuuta koskaan. Ja se johtuu siitä, että asiaa ei ajatella loppuunsa. Paperilla yksinkertainen ajatus muuttuu äärimmäisen vaikeasti hallinnoitavaksi. Poliittinen järjestelmä janoaa symbolista ratkaisua, joka ei lopulta ratkaise perimmäistä ongelmaa.
Tästä syystä pitäisi aina muistaa ajatella. Sitä olisi toivonut Suomen hallitukseltakin toimeentulotukea koskevien muutosten osalta. Siinäkin sinänsä varmaan hyvä ajatus oikeille etuuksille hakeutumisesta törmää joukkoon vaikutuksia, jotka tekevät asiasta vain monimutkaisen, traagisen ja paikoin epäinhimillisen. Kaikki vain sen takia, ettei ajateltu. Tai jos ajateltiin, niin ei kovin hyvin. Typeryys voitti. Cipollan sanoin: “Typerä ihminen on vaarallisin ihminen” Suomalaisen politiikan suurin vihollinen onkin ajattelemattomuuden kulttuuri. Eikä kai ihme, kun sivistyksen arvostus on ollut laskussa jo hyvän tovin. Siksi ehkä rikoin hieman omaa lupaustani olla moralisoimatta. Ehkä sillekin on paikkansa, kun oikein ajattelee.
Joonas Honkimaa 