Kaikki kirjoittajan Honkste artikkelit

Veristä touhua

Olen ollut tyytyväinen siihen, miten viimeaikaiset kirjoitukset ovat herättäneet pientä keskustelua. Ne ovat myös vieneet omalla tavallaan kohti omaa “poliittista menneisyyttä”, jonka haamut – ehkä hieman itsellenikin yllättäen – kummittelevat yhä ja saavat aikaa samoja reaktioita. Menneisyydessä käytiin kohtuu kovaakin taistelua perustulon ympärillä. Silloin sain jo hyvän opin, että osalle poliitikoista (tai poliitikoiksi) pyrkivistä ei ole haluakaan ymmärtää asian ydintä. Oli luettu “argumenttipankkia” (liekö vielä olemassa), jonka sanomaa saarnattiin kuin kirkossa. Oli aivan sama, minkä määrän todisteita raahasit mukanasi, miten hyvin perustelit asian aatteen näkökulmasta ja sidoit työväenliikkeen päämäärään, niin tulos oli se, että salissa huudellaan kaikenlaista mukamas “aatteen palosta”. Viittaan tässä erääseen tapahtumaan, jossa olimme muutaman toverin kanssa saaneet vietyä perustuloa koskevaa ajattelua eteenpäin, vaikka tiesimme häviävämme lopullisen äänestyksen. Se oli yksi niitä kertoja, jolloin oikeasti mietin lähtisikö vain vetämään koko liikkeestä. En häviön takia, vaan suhtautumisen takia. Miksi auttaa metriäkään liikettä, joka ei ole halukas ajattelemaan? 

On hetkiä toki ollut myöhemminkin, ja jotenkin asian olen itselleni aina selittänyt. Sosialidemokraattisen liikkeen pahin synti on näet se, että puhutaan kauniita aatteesta, arvoista ja sen sellaisesta, mutta sitten kun pitäisi kysyä mitä tuo kaikki todella tarkoittaa, mihin sen pitäisi ihmistä velvoittaa, niin keskustelu jää siihen. Käydään lainaamassa koko teoreettinen kuin myös elämän viitekehys porvarilta ja aletaan puhumaan kehityksestä keskellä raunioita. Perustulo edustaakin minulle sen itsensä lisäksi sitä, miten liike on kuin rokotettu itseään vastaan. Se on se näennäisen harmiton poliittinen vaatimus, joka murtautuu ideologian sisimpään ja paljastaa sen “porvarillisen ytimen” ja aiheuttaa “ikäviä tunteita”, joita pyritään manaamaan kadoksiin. Se nostaa esiin vapauden, ihmisen oman vastuun, mutta myös sen, miten täysin järjetön on monesti työväenliikkeen asema, jos sitä rehellisesti miettii. Ollaan mukamas pääomaa vastaan ja ihmisen puolella, mutta todellisuudessa ollaan kuin kemistejä, jotka yrittävät ratkaista, miten tätä lisäarvoa saataisiin uutettua (säilyttämällä pääoma yhteiskunnallisena suhteena) ja kerättyä sitten veroina jne. Ainoa erottava tekijä porvariin on se, että lisäarvoa halutaan käyttää “sosialistisiin” uudistuksiin, jotka räjäytetään pääoman puolelta taivaan tuuliin heti jos tulee tarve – ja sitten taas ollaan raunioiden keskellä miettimässä, miten tässä näin pääsi käymään. Ollaanpa nyt näet rehellisiä: mikä se tavoite tässä oikein on? Tuo ei kuulosta minusta “demokraattiselta sosialismilta”, vaan kapitalismilta “ihmiskasvoilla” – ja ihmisen kasvotkin voivat olla julmat.

Tiedän ainakin kaksi tapausta, jotka päättivät (uskoakseni täysin oikeutetusti) haistattaa pitkät koko liikkeelle ja lähteä muualle. Jos he lukevat tämän, he varmasti tunnistavat itsensä ja kiitän heitä “taistelujen vuosista”, jotka eivät tosin vuosia kestäneet. Toisella oli ehkä enemmän sosiaaliturvan yksinkertaistamisen näkökulma ja toinen painotti luullakseni työvoiman halua irtautua pääoman komennosta. Kiitän samalla myös erästä loistavaa toveria, jonka kanssa jatkoimme taistelua yhdessä vielä jonkin aikaa. Jos sitä ei kokenutkaan, ei voi ymmärtää, miten “veristä” touhua perustulokeskustelu oli. Nyt käymäni keskustelu asiasta on ollut erittäin antoisaa, vaikka oltaisiin eri mieltä. Tässä suhteessa kehitys taitaa kehittyä – tai maailma pakottaa asian äärelle aivan toisella tapaa. Jos myös haluaa ymmärtää minun tiettyä kyynistä suhtautumista liikkeeseen, ei henkilökohtaisesta historiastani pidä etsiä varmasti muita selityksiä kuin tuo “rytinä”. Joku saisi siitä varmasti hyvän psykologisen tutkielman.

Tavoitteet päälaelleen

Eräs mielenkiintoinen ilmiö on, miten jokin taho voi kääntää tavoitteensa käytännössä päälaelleen ja silti väittää ajavansa samaa asiaa. Tästä mestarillisen esimerkin tarjoaa kenties aikamme työväenliike. Myönnän, että tarkoitukseni on ehkä hieman kärjistää (jopa ärsyttää?), mutta jos se auttaa avaamaan ajattelua, niin olen saavuttanut tavoitteeni. Työväenliike on näet lähes heittänyt näkemyksensä  päälaelleen suhteessa palkkatyöhön. 1800-luvulla, työväenliikkeen alkuaikoina, käytiin näet paljon keskustelua siitä, miten palkkatyö voitaisiin lopettaa. Sellainen käsite kuin palkkaorjuus ei ollut mitenkään tuntematon työväenliikkeelle. Se esiintyi vielä 1900-luvun alkupuolellakin samoin kuin päämäärä palkkatyön tuhoamiseksi. Siitä sitten hiljakseen (uskoakseni niiden kuuluisten “hyvien diilien” turvin) tavoite hälveni ja lopulta katosi. Tilalle tuli palkkatyön laajentaminen, koska “diilit” oli tehty pääoman kanssa – ja siitä kai piti pitää kiinni. 

Kehityksen voi tietyissä määrin ymmärtää. Ihminen elää aina hetkessä ja on vaikea ajatella tiettyjen asioiden kauaskantoisia seurauksia. Tästä seurauksena on lopulta ollut kuitenkin se, että kunnollinen vastavoima pääomalle on käytännössä kadonnut kun työväenliikkeestä on tullut tiivis osa pääomaa (osa sen luomaa yhteiskunnallista suhdetta). Mutta juuri tästä kummallisesta päälaelleen heittäytymisestä seuraa kenties eräs mielenkiintoisimmista kysymyksistä työväenliikkeen sisällä: suhtautuminen perustuloon. Erityisesti ammattiyhdistysliikkeeltä jää iloisesti huomaamatta perustulon tiivis suhde työväenliikkeen alkuperäiseen päämäärään (siis kun sitä ei ymmärretä vain yksinkertaistettuna sosiaaliturvana jne.) Sen tavoitteena on itsenäisen tuotannon laajentaminen. Monellakin tapaa esimerkiksi itsenäinen pienyrittäjä on paljon lähempänä työväenliikkeen alkuperäistä ihannetta kuin vakaassa palkkatyösuhteessa elämänsä viettävä työläinen, joka on juhlallisesti tehnyt kompromissin pääoman kanssa. Mutta mitä sitä vanhoja muistelemaan?

Taistelu yhteisestä

Pääoman on herkeämättä harjoitettava yhä uudelleen ja uudelleen alkuperäisen kasautumisen tekniikoita, jotka nimestään huolimatta eivät ole pelkkä historiallinen tapahtuma “silloin joskus”. Holloway on korostanut, että jatkuvalla erottamisella on tavoitteena taistella sitä seikkaa vastaan, että kapina on aina vaihtoehto. Opettaja voi lopettaa opettamasta sitä, mitä pääoma tahtoo hänen opettavan, ja oppilas voi aina harjoittaa kritiikkiä. Työläinen voi taas olla noudattamatta käskyä samoin kuin sotilas voi kieltäytyä tappamasta. Tiedämme toki, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Pääoma on investoinut suunnattomia määriä energiaa ja resursseja siihen, että pako ei olisi mahdollista. (Holloway 2010, 167, 169.) Hardt ja Negri ovatkin kirjoittaneet, että onnistunut pako tarvitsee pääsyn yhteiseen sekä kyvyn käyttää sitä. Tämän estääkseen täytyy pääoman yksityistää niin tuotantovälineet kuin yhä kasvavissa määrin kaikki sosiaalisen elämän osa-alueetkin. (Hardt & Negri 2009, 153.) Virén ja Vähämäki kirjoittavat samasta aiheesta, että alkuperäinen kasautuminen tapahtuu nimenomaan kapitalistisen tuotannon “alla”. Pääoma pyrkii huolehtimaan siitä, että sille antagonistinen voima, mutta samalla perustava tekijä arvonlisäyksen logiikalle, eli työvoima, ei vapautuisi pääoman komennosta. Pelkkä tasa-arvoinen oikeussubjekti ei tässä pääomaa auta, vaan taustalla on liikkeen ohjaamista, vapaan maan aitaamista kuin myös mitä moninaisempia paon estämisen tekniikoita.  (Virén & Vähämäki 2011, 35-36, 78.) 

Palaan tähän aiheeseen siitä syystä, että kävin lyhyen, mutta mielenkiintoisen keskustelun perustulosta erään hyvän toverin kanssa. Myös eilen osallistuin pieneen poliittiseen iltamaan, missä asiaa sivuttiin. Uskoakseni perustulon ajatus ymmärretään “valtavirtaisessa” työväenliikkeessä monesti hieman väärin, mikä johtuu suoraan sanotusti teorian puutteesta. Se nähdään pelkkänä sosiaaliturvana, mutta sillä on myös toinen ulottuvuus. Perustulossa on kysymys siitä voidaanko sillä luoda mahdollisuus pakoon, itsenäiseen tuotantoon ja elämän haltuunottoon. Voidaanko sen avulla laajentaa yhteistä? Antaako se lisätilaa työn vapauttamiselle? Kaikki kysymyksiä, joiden esittämisen ei pitäisi herättää työväenliikkeessä ihmetystä. Kysymys on pohjimmiltaan siitä voidaanko sillä lisätä työvoiman uusintamisen riippumattomuutta pääomasta. Ajatus esimerkiksi siitä, että täystyöllisyyteen tähtäävä politiikka kapitalistisessa yhteiskunnassa olisi jotenkin vaihtoehto ajatukselle työn vapauttamiselle kuulostaa minusta hyvin oudolta. Se ei näet kosketa millään tapaa perustavaa yhteiskunnallista suhdetta, vaan ennemmin integroi työvoiman osaksi pääomaa yhä vahvemmin, vaikka toki sosiaalisen huolenpidon näkökulmasta. Perustulon kanssa on toki se ongelma, mikä on aivan kaiken politiikan kanssa, että se laukaisisi prosessin, joka muuttaisi heti niitä koordinaatteja, joissa se tehtiin. Kukaan ei voi olla täysin varma siitä, mitä tapahtuisi, mutta se pakottaisi pääoman uuden eteen. Miten se uusintaisi yhteiskunnallisen suhteen? Ja jos työväenliike lopettaa pakottamasta pääomaa uuden eteen, niin ei kyse ole enää sosialistisesta työväenliikkeestä. Vai eikö työn vapauttaminen ole enää tavoite? Jos se ei ole tavoite, niin mikä on? Kyllä humanistista, liberaalia kuin muutakin höttöä osaa puhua porvarikin. Siihen ei tarvita sosialistia tai vasemmistolaista. Oikeastaan mitä sitä kiertämään: jos tavoite ei ole muuttaa perustavaa yhteiskunnallista suhdetta, ei liikkeellä ole mitään tekemistä enää sen liikkeen kanssa, jonka perintöä se väittää kantavansa. 

Lähteet:

Hardt Michael & Negri Antonio 2009. Commonwealth.. The Belknap press of Harvard university press. Cambridge, Massachusetts.

Holloway John 2010. Crack Capitalism. Pluto Press. London/New York.

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2011. Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia. Tutkijaliitto, Helsinki.

Imperiumi

Vaikka heidän tiettyjä käsitteitä tai ajatuksia voidaan ilman suurta vaivaa kritisoida (kuten väen käsitettä tai “post-operaistista” ajatusta abstraktista työstä), mielestäni Hardt ja Negri ovat kirjoittaneet paljon sellaista, mikä olisi syytä ottaa huomioon myös valtavirtaisessa vasemmistossa – eikä pelkästään niissä “radikaalien” piireissä, joissa nämä ajatukset tuntuvat saavan eniten vastakaikua. Palasinkin tänä aamuna heidän tunnetuimmasta teoksesta tekemieni muistiinpanojen äärelle. Teos on nimeltää Imperiumi. Seuraavassa nostan esiin yhden seikan, johon poliittisessa toiminnassa olisi syytä kiinnittää huomiota. 

Hardt ja Negri kirjoittavat eräässä kohtaa kirjaa siitä, miten Imperiumin väliintulomenetelmät pohjaavat ensisijaisesti moraalisiin keinoihin ja vasta sen jälkeen sotilaallisiin. Näkökulma on tässä hyvinkin globaali, sillä he kuvaavat, miten sotilaallinen voimankäyttö esitetäänkin yleensä kansainvälisesti hyväksyttynä poliisitoimena. (Hartd & Negri 2005, 50-51.) Mutta mitä jos tällä voimaa edeltävällä moraalisella väliintulolla on myös esimerkkinsä pienemmässä mittakaavassa, joka tosin voi edetä hyvinkin laajaksi? Kun esimerkiksi kuuntelemme ja seuraamme keskustelua velasta, niin eikö siinä ole mukana aikamoinen annos moralismia? Harva saarnamies avaa näet oikeasti velan käsitettä tai siihen läheisesti liittyvää rahajärjestelmän luonnetta, vaan pyrkii sumentamaan veden. Tällä taktiikalla onkin kohtuullisen hyvä “track record”. Lisäksi tuntuu hieman siltä, että osa ihmisistä ei edes halua kuulla asiasta sen enempää. He haluavat uskoa saarnamiehen sanoman. Tälle on uskoakseni olemassa selitys: moni tietää, että jotain outoa on meneillään, mutta he eivät halua uskoa siihen siten, etteivät voisi enää perääntyä sinänsä turvalliseen “todellisuuteensa”. Muun muassa Zizek on  käsitellyt tätä ilmiötä useasti. Laitankin tässä linkin videoon, jossa hän esittää asiansa viihdyttävästi They Live -elokuvaa hyödyntäen. Ihminen saattaa olla jopa valmis väkivaltaisesti kamppailemaan, ettei hänen tarvitse nähdä totuutta, koska se tarkoittaa luopumista tutusta “järjestyksestä”. Koskaan ei tulekaan aliarvioida sitä, mitä ihmiset sinänsä tietävät. He eivät vain halua astua sitä askelta, jonka jälkeen eivät voisi enää esittää  tietämätöntä. Vapaus tekee kipeää.

 

Jatketaan vielä hetki. Nostetaan esiin toinen Zizekin esimerkki, vaikka edellisen tapaan olen sitäkin aiemmin jo käsitellyt. Zizek kirjoittaa kirjassaan How to Read Lacan (2007), että voi olla joukko ihmisiä, jotka kaikki tietävät tietyn likaisen yksityiskohdan. He myös tietävät toistensa tietävän tämän samaisen yksityiskohdan. Sitten erään kerran yksi heistä päättää sylkäistä tuon tiedon ilmoille ja kaikki nolostuvat. Zizek kysyy, miksi näin? Kaikkihan he tiesivät tuon asian eikä kukaan saanut käyttöönsä uutta tietoa. Kyse on siitä, että nyt tuo ryhmä ei voi enää kuvitella tai elää siten kuin kukaan ei tuota tietäisi. Suuri Toinen tietää nyt tämän samaisen likaisen yksityiskohdan. (Zizek 2007, 25.) Mielestäni meidän velkaa ja rahajärjestelmää koskevassa keskustelussa on jotain hieman samanlaista, jos ei aivan yksi yhteen. Koen sen näet mahdottomaksi – enkä halua näin huonoa uskoa ihmiskunnasta – etteikö jo sokeakin otsallaan näkisi, kun kaikki tieto on saatavilla ja jopa “mainstream” alkaa tuomaan asiaa esille, että jokin on pielessä. Vai voiko ideologia olla niin vahva, että osa ihmisistä aivan oikeasti uskoo tiettyjen saarnamiesten satuihin, joissa häpeilemättä a) ohitetaan valtiontalouden ja kotitalouden ero ja b) häpeilemättä kuin salataan tai ainakin ohitetaan rahan synnylle olennaiset prosessit: ihmisille syötetään kuin satuja siitä, että rahat tippuvat työpajan lattialle lastujen kanssa tai että ne parittelevat vaihtaessaan kädestä toiseen. Miksi itse syntymästä ei puhuta? Jälleen: miksi työväenliike ei tästä puhu? Mikä voi olla se etu, että tästä ollaan hiljaa? Hieman ehkä suurennellen: koko ongelman ydin sijaitsee tässä pisteessä ja siihen ei puututa. 

Lähteet:

Hardt Michael ja Negri Antonio 2005. Imperiumi. WSOY. Helsinki.

Zizek Slavoj 2007. How to Read Lacan. W W. Norton & Company, Inc. New York.

Voitettu työväenliike

Yhteiskunnallista keskustelua on viime aikoina hallinnut osaltaan pelottelu siitä, että liiallinen “rahan pumppaaminen” voisi aloittaa hallitsemattoman inflaation ja muistutettu kovaan ääneen, että “rahaa ei voi luoda tyhjästä”. Mieleeni palasikin tänä aamuna eräs Eetu Virénin kirjoitus muutaman vuoden takaa. Virén kirjoittaa, että inflaatio ei riippuisikaan rahan määrästä sinänsä, vaan se on pääoman ja työvoiman välisen luokkasuhteen eli valtasuhteen ilmaisu. Mitä hän tällä tarkoittaa? Jos aloitamme tarkastelun 1980-luvun puolivälistä ja OECD-maista, havaitsemmekin jotain mielenkiintoista: inflaatio on säilynyt historiallisesti poikkeuksellisen matalana. Virén tarjoaa tälle selitykseksi sitä, että järjestäytynyt teollinen työväenliike on käytännössä jo kukistettu. Tästä on seurannut myös se, että kapitalismin kysyntäongelma on käytännössä kroonistunut. Tätä on pyritty korjaamaan tai ratkomaan Virénin mukaan “yksityiskeynesiläisyydellä” eli yksityisellä velkaantumisella. Joka tapauksessa tilanne on se, että nykyisellä työvoimalla ei ole samalla tavalla pääsyä rahaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kun työläisillä ei ole rahaa, niin ei sitä ole tarvittavaa määrää myöskään globaalissa taloudessa. Pankkijärjestelmän luoma likviditeetti kun ei muutu konkreettiseksi ostovoimaksi, kuten Virén tähdentää, vaan jää rahavirtoineen finanssikierron piiriin. Ns. liian matala inflaatio onkin tulosta siitä, että työvoimalla ei ole tänä päivänä kumouksellista poliittista subjektiivisuutta, jonka kautta taistella. Tämä onkin perin ongelmallista, koska rahanpuute on kaikkialla läsnä, mutta se ei tunnu johtavan yhteisen poliittisen toiminnan muodostumiseen. Tämä vastavoiman puute tuntuu jo häiritsevän kapitalismia itseään. Virénin teksti on kaikkinensa loistava ja siihen kannattaa tutustua, mutta en lainaa sitä nyt tämän enempää.

Inflaatiosta varoittelevien pitäisi siis osata mennä aina “askel pidemmälle” eikä jäädä vain ensimmäiselle tasolle, joka tulee vastaan. Ongelma voi olla nimenomaan inflaation puute. Ongelmallista tässä “askeleen pidemmälle” menemisessä on tosin se, että yhteiskunnan hallitseva ideologia on vuosikausia syöttänyt yhteiseen mielikuvitukseen kaikenlaisia kauhuskenaarioita. Nämä kauhuskenaariot tietenkin ovat sitä varten, että poliittista toimintaa ei tapahtuisi. Moni on varmasti huomannut, että jos tänä päivänä ehdotat edes jotain sellaista, joka ennen olisi mennyt ihan normaalista sosialidemokraattisesta ehdotuksesta, niin lavalle raahataan kaikki historian hirviöt ja todistellaan, miten usko paremman yhteiskunnan luomiseen päätyy vain helvetilliseen katastrofiin. Elämme siis keskellä aikamoista umpisolmua: pääoma tarvitsisi jotain, joka puskisi sitä eteenpäin, mutta samalla se pelkää tuota jotain, ettei se puske siitä ohi. Tämän seurauksena me nyt sitten elämme jonkinlaisessa jatkuvassa lamassa.

Mutta suuntaan jälleen kritiikkini omia (siis myös itseäni) kohtaan. En tee sitä siksi, että tahdon olla piikki lihassa, vaan siksi, etten usko, että tästä touhusta tulee yhtään mitään, jos jotain ei tehdä. Työväenliike ei tunnu vieläkään olevan toipunut siitä löylytyksestä, jonka se pääomalta sai. Tuntuu jopa hieman siltä, että siitä on jäänyt niin syvät traumat, että koko turpiinsaoton historiaa ei tahdota myöntää. Katsokaa nyt vaikka ay-liikettä. Hieman siellä ollaan heräilty prekaarin työvoiman kysymyksiin, mutta tavattoman hitaasti. Tuntuu siltä, että kuvitellaan paluun yhä olevan mahdollista ja “uusi työvoima” on vain jokin poikkeama. Totuus on se, että työvoiman poliittinen subjekti, joka kiinnittyi selkeästi teolliseen työhön on kuollut. Pitäisi osata luoda uusi, mikä ei tosin tarkoita teollisuuden työläisen unohtamista. Työväenliikkeellä – sen ammattillisella tai poliittisella puolella – ei ole uskoakseni mitään mahdollisuuksia, jos se ei ryhdy toimeen periaatteen luokasta sinänsä luokaksi itseään varten puolesta. Mutta miksi tähän toimeen ei ryhdytä? Oma kokemukseni, josta olen aiemminkin avautunut, on se, että koskaan ei ole kuulemma aikaa. Se on mielenkiintoista. Olen varmaan jo pudonnut laskuista, miten monta kertaa olen ollut kuuntelemassa käytännössä aivan samat jutut esimerkiksi sote-uudistuksesta vuosien varrella tai jostain muusta ikuisuuskysymyksestä. Näiden samojen asioiden pyörittelylle kyllä riittää aikaa, mutta kai siitä maksetaan sitten niin hyvin. Miksi aikaa ei siis riitä työväenliikkeen peruskysymykselle? Kysymykselle, joka vieläpä näyttäisi muodostavan olennaisen muuttujan koko kapitalismin dynamiikassa aina näihin jatkuviin lamoihin asti. Jos aikoinaan, kun käytössä olivat vain kiertävät puhujat ja muutama sanomalehti, saatiin aikaan jonkinlainen poliittinen subjektiivisuus, niin miten se ei onnistu tänä päivänä? Aikaa kyllä on, mutta ratkaisevaa on mihin se käytetään: politiikkaan vai uraan?

Ollaanpa rehellisiä

Slavoj Zizekin kirjoitus Jordan Peterson as a Symptom… of What? (2020) on hyvä kurkistus ilmiöön, joka on levinnyt myös Suomeen. Ei ole näet mitenkään tavatonta löytää Suomestakin keskustelua ilmiöstä nimeltä kulttuurimarxismi, jonka eräs aktiivisimmista kriitikoista maailmalla on juurikin Jordan Peterson. En aio sotkeutua tähän asiaan kuin siltä osin, että ihmettelen, Zizekin tapaan, missä ovat nämä marxilaiset, joista niin kovin puhutaan? Esimerkiksi viime aikoina eräs näkyvimmistä marxilaisista huolehtijoista oli kenttäpiispa Särkiö. Eikä tarvitse olla kovin kummoinen somen käyttäjä huomatakseen, että marxilaisten syyksi kipataan yksi jos toinen asia oikealta laidalta. Ollaanpa näet rehellisiä: eivät marxilaiset paljoa puuhaile niiden asioiden parissa, joista eräät niin kovin huolehtivat. 

Lyhyesti ottaen tuo mystinen luomiskertomus menee seuraavasti. Kun kommunismi koki taloudellisen romahduksen, ja vallankumous ei ottanut tuulta siipiensä alle lännessä, marxilaiset päättivät vaihtaa taktiikkaa. Vallankumouksen siemenet piti kylvää kulttuurin ja moraalin tasolla – näin kerrotaan. Tavoitteena nakertaa yhteiskuntien selkäranka. Jokin aika sitten Zizek ja Peterson olivatkin vastakkain väittelyssä, jossa asiaa sivuttiin. Zizek kysyi aivan oikean kysymyksen: “Missä ovat marxilaiset?” Hän myönsi tunnistavansa ilmiön, josta Peterson puhuu, mutta ei nähnyt siinä mitään marxilaista. Tämä onkin jännittävä asia. Olenkin ihmetellyt eräiden tahojen kovaa halua puhua marxilaisista ja marxismista, mutta en vain näe heidän kritiikkinsä kohteissa kumpaakaan. Jos joku vetää poliittisen korrektiuden yli, jos joku pyrkii moralisoimaan jokaisessa käänteessä sekä vahtimaan jokaista sanaa tavoitteena vaientaa jne. (tiedätte kyllä, mistä ilmiöstä puhutaan), niin mikä tästä tekee marxilaista? Jos kyseessä on marxilaisten juoni, niin voisi olettaa, että joukossa olisi myös marxilaisia aika suurissa määrin. Mitä olen kuitenkin politiikassa saanut huomata, ovat marxilaiset hyvin vähissä (siis ihmiset, jotka tuntevat teorian jne.), mutta kaikenlaista liberaalia, konservatiivia, idealistista humanistia… heitä kyllä löytyy. Mutta mikä tässä on mielenkiintoista? He ovat porvarillisia hahmoja. 

Zizek kirjoittaakin, että vaihtoehto-oikeiston pakkomielteisyys suhteessa kulttuurimarxismiin kertoo tarinaa siitä, miten he ovat kykenemättömiä kohtaamaan tosiasian. He syyttävät “marxilaista juonta” siitä, että yhteiskunnassa on vallalla seksuaalinen promiskuiteettisuus, moraalinen rappio, kulutusta koskeva hedonismi ja niin edelleen. Mutta mikä on totuus tämän takana? Monet heidän pelkäämistä ilmiöistä ovat tulosta myöhäiskapitalismin omasta dynamiikasta. “Marxilainen juoni” näyttelee heidän ajattelussaan  osaa, jonka avulla pyritään ulkoistamaan sosioekonomisen elämämme sisäsyntyiset antagonismit toisaalle. Ilmiöt, jotka heitä ärsyttävät, pitää siirtää ulkoisen tekijän syyksi, koska ei haluta myöntää, että ne nousevat yhteiskuntamme aivan omista vastakkainasetteluista ja jännitteistä. (Zizek 2020, 272-273.) Ollaanpa siis rehellisiä: mitään marxilaista juonta ei ole. 

Lähteet:

Zizek Slavoj 2020.  Jordan Peterson as a Symptom… of What?. Teoksessa A Left That Dares To Speak Its Name. Polity. Cambridge.

Kiinni ajassa?

Onko työväenliike kiinni ajassa? Kysymys nousee esiin useasti. Sen esittäjästä tosin riippuu yleensä myös saatava vastaus. Porvari, jos sitä kysyy, on tavoitteena yleensä todistaa, että koko liikettä ei tarvita. Jos taas sosialisti sen kysyy, on todennäköistä, että vastauksessa on jotain eteenpäin katsovaa. Toki pitää aina ottaa lukuun ne “sosialistit”, jotka rakastavat vastata porvarin kanssa samalla tavalla, koska ovat oppineet kiltisti sen, että kehitys on yhtä kuin porvariston kirjoittaman tarinan seuraava sivu. Mitä enemmän ikää kertyykin ja tiimalasin hiekkaa valuu, sitä vähemmän minä siedän heitä, mutta säästän sen aiheen toiseen kertaan. 

Oma vastaukseni on, että työväenliike ei ole kaikilta osin kiinni ajassa. Tällä liikkeellä on paha tapa ohittaa eräät uusimmat kysymykset, mutta paradoksaalisesti syyttää niitä esittäviä menneisyyteen juuttumisesta. Luottakaa minuun, olen tämän kokenut. Työväenliike tuleekin teoreettista ymmärrystä perässä useamman vuoden tai jopa vuosikymmenen, koska syystä tai toisesta se ei halua ajatella ennen kuin on pakko. Esimerkiksi jo kauan sitten alkanut prekariaattikeskustelu ei kiinnostanut alkuunsa tuon taivaallista tätä joukkoa. Muuan tunnettu poliitikkokin totesi minulle eräässä tilaisuudessa, että prekariaatin pitäisi varmaan sitten huolehtia itsestään ja järjestäytyä. Keskustelu sivusi perustuloa ja sitä, miten sen avulla voitaisiin saada edes jotain neuvotteluvoimaa niille aloille, jotka eivät samalla tavalla voi järjestäytyä kuin “klassiset” alat. Tämä ei tietenkään mennyt jakeluun, vaan uutta työvoiman muotoa olisi haluttu väkisin ahtaa prokrusteen vuoteeseen. Siinä samassa olikin minulle selvää, että prekariaatti haluttiin työntää joksikin “poikkeamaksi”, josta ei puolueen eikä ay-liikkeen tarvitse välittää. Huolehtikoon itsestään. No, viimein on osa alkanut heräämään tähän kysymykseen, koska sitä ei voi enää ohittaa. 

Kysymys kuuluukin: miksi pitää mennä aina umpikujaan asti? Sama tilanne on nyt rahajärjestelmän kohdalla. Vuosikausia ovat monet aktiiviset ihmiset levittäneet tietoa sen ongelmista (tässä yksi esimerkki), mutta asialle on viitattu kintaalla, suorastaan syytetty paskan puhumisesta, mutta kappas kippas kun nyt alkaa mainstreamissakin samat jutut kiertämään. Toistan: miksi pitää mennä aina umpikujaan asti? Minäpä kerron: joukoissa on niin paljon urastaan huolehtivia poliitikkoja, että he pelkäävät sen pohjan romuttuvan, jonka avulla ovat nousseet sinne missä ovat. Toinen puoli on se, että uuden asian ymmärtämiseksi pitäisi hieman ponnistella. Ei voisikaan enää vain jatkaa esityslistojen pläräämistä ja kovaan ääneen toitotettujen päätösten tekemistä! Tunnenkin verenpaineeni nousevan tätä kirjoittaessa. Hemmetti, että ottaa henkisesti koville tämä työväenliikkeen integroituminen pääomaan.

Noniin, rauhoitutaan. Eräs ongelma työväenliikkeessä on se, että se on jäänyt kiinni niin vahvasti vanhaan poliittiseen kompromissiin, mikä perustuu siihen, että työ muodostaa yhteiskunnallisen sääntelyvoiman. Kuten Lazzarato on kirjoittanut, ei kapitalisti tai valtio ole enää aikoihin käyttänyt sitä kurinpidon välineenä. Työväenliike ei vain pysty ajattelemaan maailmaa ja omaa praksistaan ilman keskittymistä työn ympärille. (Lazzarato 2006, 77.) Kuten Jodi Dean kirjoittaa, nykyaikainen kapitalismi on yhä vähemmän keskittynyt tuotantoon. Sitä kiinnostaa yhä enemmän sellaiset finanssitalouden ulottuvuudet, jotka hyödyttävät suoraan sitä kuuluisaa yhtä prosenttia. (Dean 2012). Ajanko tässä itseni nyt nurkkaan? Kirjoitanhan usein tuotannon todellisuudesta ja sen tärkeydestä. Temppu on siinä, että pitää ymmärtää, miten pääoma ottaa tuotannon haltuun: onko se reaalisen subsumption vai formaalin subsumption kautta? Jälkimmäisen kohdalla tuotanto voi olla hyvinkin itsenäistä ja pääomasta riippumatta käyntiin polkaistua, mutta se voidaan rahan avulla “aidata” hyödyntämään pääomaa sekä ohjata tähän suuntaan. Näin ollen pääoman kiinnostus varsinaista tuotantoa (sen järjestämistä) kohtaan voi vähentyä (ei koskaan täysin lakata) samalla kun se kiristää otetta tuotannosta (lypsää siitä lisäarvoa). Huomioida pitää, että nämä kaksi eri subsumptiota voivat esiintyä yhtäaikaa, mutta hegemonia voi vaihdella. Tästä syystä työväenliike ei voi ainoastaan olla kiinnostunut tuotannosta sinänsä, vaan myös siitä, miten tuotantoa vaivihkaa asetellaan tiettyyn muotoon yhteiskunnan rahavälitteisyyden avulla. Tämä auttaa ymmärtämään mm. sitä, miten työläinen, joka omistaa omat tuotantovälineet on silti alisteinen pääomalle tai miten sellaiset alat, joissa ei varsinaista R-T-R’ -kiertoa tapahdu investointimielessä ovat osa kapitalismia eikä pelkkää tulojen käyttämistä palveluihin. Tästä syystä taistelu rahasta on olennaista, koska kysymys siihen pääsystä on olennainen kysymys myös tuotannon järjestämisessä. Jos rahan luomisen oikeus on yksityisillä pankeilla, niin ne ovat silloin myös se taho, joka lopulta määrää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu tuotannon osalta. Siksi en ymmärrä sitä tavatonta hiljaisuutta, mikä esimerkiksi sosialidemokraattisissa piireissä suurelta osin on suhteessa euroon. Välillä tuntuu, että suorittaisi jonkin häväistyksen, jos kehtaa asiaa kritisoida, vaikka sokeakin näkee otsallaan, että jokin on aivan helvetin pielessä. 

Lähteet:

Dean Jodi 2012. The Communist Horizon. Verso. London/New York. Ebook. 

Lazzarato Maurizio 2006. Kapitalismin vallankumoukset. Tutkijaliitto. Helsinki.

Muista mitä lippua kannat

Miten työväenluokasta voimansa saavat oikeistolaiset liikkeet oikein syntyvät? Asiassa on varmasti monia puolia ja lukuisia pohjavirtauksia, mutta yritetään avata asiaa ainakin yhdeltä suunnalta. Tiivistäisin sen yhteen seikkaan: luokkatietoisuuden puutteeseen. Mutta nyt tarkkana! Kenen luokkatietoisuuden puutteeseen? Pelkästäänkö tuon “oikeistolaisen työläisen”? Ei suinkaan. Eivät vasemmistolaiset puolueetkaan ole tehneet kovin hyvää työtä sen suhteen, että olisivat toteuttaneet perustavaa ohjenuoraa: luokasta sinänsä luokaksi itseään varten. Onko siis kumma, että muodostuu sellaisia liikkeitä, joissa hallitsee luokka sinänsä. Liikkeitä, jotka vellovat hallitsevassa ideologiassa rikkinäisten kompassien ja puutteellisten karttojensa kanssa yrittäen tehdä jotain selkoa elämästään? Tuskin. 

Olen ihmetellytkin, että vasemmalla ei monellakaan tunnu asian suhteen välähtävän. Tämä ei ole minkäänlainen puolustupuhe niille typeryyksille, joita viime aikoina oikealta on kuultu, vaan itsekriittinen huomio siitä, että pelkkä “oireiden” hoito (oikeastaan niiden kauhistelu) ei riitä, jos “sairauden” syyhyn ei paneuduta. Oli aika, jolloin agitaattorit kiersivät paikasta toiseen julistamassa ja voittamassa joukkoja puolelleen, mutta nyt oletetaan, että ihmiset jotenkin spontaanisti “löytäisivät valon” jostain sielunsa perukoilta. Ja minkälainen tuo valo nykyisin edes on? Eivätkö vasemmistolaisetkin tuppaa vellomaan hallitsevassa ideologiassa? Kenties – ja tämä pitää ottaa mielestäni todennäköisenä mahdollisuutena – meillä ei olekaan enää Puoluetta. Kirjoitan Puolueen isolla osoittaakseni sen, että kyse ei ole joukosta, joka järjestäytyy tehdäkseen politiikkaa, vaan joukosta, joka tekee politiikkaa järjestäytyäkseen (luokaksi itseään varten). Tällä hetkellä poliittisella kentällä näyttää työväenluokan sieluista taistelevan vain liberaalit ja konservatiivit, mutta mitään “sosialistista” en kyllä havaitse.

Meiltä puuttuukin proletariaatti kun sitä ei ymmärretä vain synonyymina työväenluokalle. Mitä tällä tarkoitan? Mielestäni Virén ja Vähämäki ovat onnistuneesti tiivistäneet tämän marxilaisen käsitteen, joten hyödynnän sitä tässä suoraan:

“Työvoimasta syntyy proletariaatti, kun työvoiman kantajat järjestelmällisesti kieltävät itsensä pelkkänä työvoimatavarana, kun he irtaantuvat vaihdon, markkinoiden, tasa-arvon ja vapauden universaalien arvojen piiristä ja uskaltautuvat katsomaan tuotannon todellisuutta, siis omaa asemaansa. Näin he irrottautuvat heitä selkään taputtavan ja tyytyväisenä myhäilevän rahanomistajan otteesta ja lähettävät hänet parkitsemaan itse omat nahkansa. (Virén & Vähämäki 2011, 106)”

Se molemminpuolinen “jeesustelu”, mitä on havaittavissa kun ihmiset jakautuvat konservatiiveihin ja liberaaleihin ei millään tapaa edistä proletariaatin syntyä. Työläinen jää tavaraksi, jonka halutaan ottavan kantaakseen milloin mitäkin arvoja ja ajatuksia, mutta ei kieltävän itseään työvoimatavarana. Sen eräinä ilmentyminä ovat varmasti identiteettipolitiikan erilaiset muodot, jotka ovat ajaneet ohi luokkapolitiikasta. Jos joku onkin joskus ihmetellyt, miksi en kerta kaikkiaan lähde mukaan tuohon konservatiivi-liberaali-keskusteluun, niin mieluummin koen poliittisen tappion pitäen kiinni luokkanäkökulmasta. Minua ei kiinnosta tuon taivaallista osallistua näiden kahden ryhmän keskinäiseen taisteluun, koska sanon sen suoraan: kunnon sosialisti ei ole kumpaakaan. Se, että meilläkin osa omaksuu Yhdysvalloista kaikenlaisia olettamuksia vasemmiston ja liberalismin yhteisestä olemuksesta onkin hälyttävää. Aivan lyhyellä historian vilkaisulla saattaisi huomata, mitkä tahot niiden konservatiivien lisäksi ovat olleet ajamassa sosialisteja nurkkaan. Muista mitä lippua kannat.

Lähteet:

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2011. Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia. Tutkijaliitto, Helsinki.

Pelkkää demokratiaa?

Vasemmistolaisen politiikan eräs suurimmista ongelmista on kenties se, että se on menettänyt näkemyksen siitä, mitä tulisi olla. Uskoakseni Jodi Dean onkin esittänyt oikein osuvaa kritiikkiä vasemmiston suuntaan tämän asian tiimoilta kirjassaan The Communist Horizon (2012). Vasemmisto puhuu puhumasta päästyään demokratiasta ja sen tavoittelusta. Dean nostaa aivan oikein esille sen, että onko vasemmisto unohtanut historian. Vaatimus demokratiasta oli radikaali silloin kun olosuhteet olivat vallan toiset. Ajatelkaa vaikka Ranskan, Haitin ja Venäjän vallankumouksia, jotka ovat merkkipaaluja taistelussa demokratian puolesta. Tuolloin asettuminen demokratian puolelle tarkoitti taistelua sellaista järjestelmää vastaan, joka kaikkinensa pyrki sulkemaan sen ulkopuolelleen. Jos nyt ihminen asettuu joka käänteessä vain demokratian puolustajaksi, asettuu hän vain tukemaan nykyistä tilannetta. Demokratia on se ympäristö, kuten Dean muistuttaa, jossa me elämme. Se muodostaa poliittisen elämämme hegemonian. (Dean 2012.) Tietenkin moni kiirehtii kertomaan, miten tämä ei ole “aitoa” demokratiaa. Mutta mitä jos se on? Mitä jos  demokratia kapitalistisessa yhteiskunnassa on tätä ja sillä selvä. Tämän “pidemmälle” ei demokratia etene tässä kontekstissa, mutta demokratiaa se silti on. Olen toki itsekin kirjoittanut demokratian puolustamisen tarpeesta, mutta Dean sai minut ajattelemaan. Mitä jos puhuminen demokratiasta, siihen takertuminen estää kulkemasta eteenpäin? Tämä ei tarkoita demokratian hylkäämistä, vaan sitä, että havaittaisiin, että sillä on erilaiset mahdollisuudet toisenlaisessa järjestelmässä. Ymmärrettäisiin se, että ongelmamme ei ole niinkään demokratian puutteessa vaan siinä, missä tilassa tuo demokratia toimii. Tämä ajattelun pieni kääntäminen ehkä vähintäänkin antaa tilaa poliittiselle mielikuvitukselle kun se erottaa enemmän tai vähemmän keinotekoisesti yhteiskunnallisesti tasot toisistaan.

Kun Dean erittelee kirjassaan niitä seikkoja, joiden kautta esimerkiksi hyvinvointivaltio sai alkunsa, hän osoittaa uskoakseni niiden keinojen menneen “yli” tavan demokratian. Puhutaan taistelusta, ei äänestämisestä.  Ennen vasemmistolla olikin näkemys, mitä kohti kulkea. Se pystyi kuvittelemaan toisenlaisen maailman ja taistelemaan sen puolesta. Dean korostaakin, ettei esimerkiksi hyvinvointivaltio ollut mikään annettu lahja. Se oli tulosta siitä, että työläiset järjestäytyivät ja käyttivät kollektiivista voimaansa. He taistelivat paremmat palkat, edut sekä eläkkeet ja työolosuhteet. Työläiset tekivät näitä vaatimuksia, taistelivat niiden puolesta ja pääoman oli maksettava. Ei pääoma, kuten Dean tähdentää, itseään kahlinnut tai rajoittanut. Sen tekivät työläiset ja kaikki ne, jotka osallistuivat taisteluun. Näin ollen pääoman nykyisin harjoittama strategia, joka kuuluu “meillä ei ole varaa”, on ainoastaan merkki siitä, että pääoma ei aio enää maksaa. Tätä väitettään pääoma tukee kääntämällä kaiken ylösalaisin. Järjestelmän omat virheet ja ongelmat se kääntää tavan ihmisten syyksi. Esimerkiksi Yhdysvalloista alkanut finanssikriisi käännetään ympäri siten, että se ei suinkaan ollut leväperäiset pääomatahot, jotka epäonnistuivat. Ei! Köyhät tekivät kuulemma väärin kun he ottivat asuntolainoja, joita eivät voineet maksaa takaisin, vaikka niitä suorastaan työnnettiin heille. (Dean 2012.) Pääoma ei ota mitään vastuuta tempuistaan, vaan sysää syyn aina toisaalle – ja monet uskovat tämän. Jopa vasemmalla usein nielaistaan tämä “totuus” ja aletaan miettiä kaikenlaisia reformeja, joiden pohjalla on pääoman kirjoittama tarina. Odotankin vain sitä hetkeä, että edes jollain näkyvällä poliitikolla olisi pokkaa todeta se, mitä oikeasti on tapahtumassa: jättimäinen ryöstöretki. Uskoni tämän suhteen on kuitenkin vähäinen, kun yksikään näkyvä poliitikko esimerkiksi sosialidemokraateista ei saa suutansa auki vaikkapa EKP:n ja euron “valuvioista”, rahajärjestelmämme olemuksesta tai siitä, miten EU:n kaikki tekemiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän markkinaratkaisuja, jotka sopivat pääoman kirjoittamaan tarinaan. 

Toisaalta on aivan selviä merkkejä siitä, että demokratia itsessäänkin on vaarassa. Olisi ehkä naiivia väittää toisin ja kuvitella, että kerran voitettuaan se on luonamme aina ja ongelma olisi vain “konteksti”. Mutta miten tämä tulisi lukea? Ehkä yksi mahdollisuus on se, että kapitalismin ja demokratian välinen yhteinen matka on todella päättymässä. Se taas tarkoittaisi sitä, että demokratian puolustaminen ei todellakaan voi olla vain taistelua demokratian puolesta sinänä, vaan jonkin sellaisen puolesta, jossa se voisi elää eikä tuhoutuisi. Sitä suuremmalla syyllä siis vasemmiston pitäisi lopettaa pelkät puheet demokratiasta ja hankittava oma poliittinen mielikuvituksensa takaisin. Jos olet huolissasi demokratiasta, varaudu siihen, että se on “ylitettävä”, kuten tehtiin monelta osin hyvinvointivaltiota “rakennettaessa”. Tuotannon todellisuus, siellä se kamppailu käydään.

 

Lähteet:

Dean Jodi 2012. The Communist Horizon. Verso. London/New York. Ebook. 

“…mutta tämä ei olekaan aitoa!”

Porvarilla on monesti kiire todistella, että jokainen joka vain suinkin osaa laskea tietää, miten suurissa taloudellisissa ongelmissa olemme. Tavallaan porvari ei ole väärässä. Ongelma onkin siinä, että asiaa ei ajatella tarpeeksi pitkälle – ja tämä ajattelemattomuus on puhtaasti poliittista. Ei kysytä, mikä muodostaa sen tilan, jossa näitä laskuja ratkaistaan. En kai koskaan lakkaakaan hämmästelemästä sitä, miten luontevasti ongelmien syy tarjoaa itseään ongelmien ratkaisuksi. Eikö koskaan mieleen livahda sellainen ajatus, että kyse ei olekaan laskuvirheestä? “Pyh, eihän tämä suinkaan ole aitoa kapitalismia, vaan sosialistien pilaama järjestelmä!”, voisi kuulua vastaus. Jos sosialisteilla on ollutkin paha tapa siirrellä maalitolppia ja kieltää kaikenlaiset ikävät asiat vetoamalla siihen, ettei kyse ollut aidosta sosialismista, niin on kumma, miten tätä aivan samaa ilmiöitä ei tunnuta huomattavan kapitalismissa ja porvariston jutuissa: “Jos vain aito kapitalismi olisi vallassa, niin maailma olisi niin mainio!”

Mutta mitä jos – ihan vain ajatuksena – tämä on sitä aitoa kapitalismia? Missään ei ole tapahtunut virhettä. Näin se vain toimii ja on matkalla mahdolliseen tuhoonsa. Itse tosin olen hylännyt jo kauan sitten kehitysuskon, en odota suuria “historialta”, joten hieman Rosa Luxemburgin hengessä edessä voi olla yhtä hyvin sosialismi kuin barbarismi – tai peräti jotain ihan muuta. Toivon tosin, että ensimmäisen kohdalla ei kuitenkaan toteudu vanha vitsi, jonka luin kerran jostain Zizekin tekstistä: “Sosialismi on ihmiskunnan historian kaikkein korkeimpien saavutusten synteesi: esihistoriasta se otti primitivismin, antiikista orjuuden, keskiajalta yhteiskunnan brutaalin hallitsemisen ja kapitalismilta riiston. Sosialismiltakin se otti jotain: nimen”. Toki vitsiä voi pitää yhtenä tapana puolustaa “aitoa” sosialismia, mutta lukisin sen niin, että lopulta se, mikä meillä on edessämme eikä se mitä toivomme (olkoot se unelma kapitalistisesta tai sosialistisesta utopiasta) ratkaisee. Emme voi jatkuvasti vain odottaa jotain aitoa ja kieltää ongelmat siihen vedoten, että tämä nyt ei ole aitoa. Sisäinen “totuus” ei ole mitään verrattuna ulkoisen totuuteen. Aivan samoin kuin ihmisen sisäisellä totuudella itsestään ei tee yhtään mitään. Pitäkööt itseään vaikka miten hyvänä ihmisenä, mutta jos on täysi kusipää, niin jälkimmäinen on totta, vaikka miten asiaa selittelisi. Mitä jos siis talousjärjestelmämme on tuo hölskyvä pää? Sitä sopii ainakin pohtia ja miettiä, mitä se mahtaisi tarkoittaa. 

Mutta myönnettäköön, että minusta tuntuu joskus vähän hassulta piikitellä tuota “yleistettyä porvaria”. Aivan samanlaista ajattelun vajautta on niiden keskuudessa, jotka kulkevat hieman punaisempien lippujen alla. Mutta vajaudella en tarkoita tyhmyyttä, vaan sitä, että ajattelu ei kanna tarpeeksi pitkälle. Se jää tavallaan jumiin tiettyyn pisteeseen eikä pääse hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan. Tässä olennaista on ideologia: se miten me hahmotamme tämän maailmaan. Se ei tarkoita välttämättä tietoisesti omaksuttua näkemystä vaan tavalla tai toisella luonnollistunutta tapaa nähdä se, mikä on mahdollista ja mikä ei. Ongelma onkin sanojen puutteesta. Elämmehän kielemme kautta ja jos ei ole sanoja kuvata tai käsitteitä, joilla käsittää, niin asiat ovat monesti – noh – pirullisen käsittämättömiä. Mitä niin sanottu “marxilainen teoria” onkin minulle tarjonnut ei ole ollut ideologia (kuten monesti asian kohdalla kuvitellaan, vaikka halutessaan ihminen voi olla Marxin kanssa poliittisesti kaikesta eri mieltä ja silti tunnustaa teorian lähtökohdat) vaan tietynlainen lähtökohta alkaa purkamaan todellisuutta, eritellä sen eri osa-alueita kriittisesti. Kyse on ideologiakriittisestä lähestymisestä – ja sitä me tarvitsemme enemmän kuin koskaan.