Luin Rober I. Suttonin kirjan Työpaikan kusipäät – selviytyjän opas. Alunperin olisin halunnut lukea hänen kirjansa The No Asshole Rule, mutta sitä ei ymmärtääkseni ole suomennettu, joten sen löytäminen kirjastosta ei ollut nyt vaihtoehto. Piti tarttua siis niin sanotusti jatko-osaan. Eikä se varmasti huono valinta ollut sekään.
Ja pahoittelut lukijalle, että tässä tekstissä tuo jokseenkin ruma sana, kusipää, toistuu useasti, mutta kenties se vangitsee juuri asian ytimen. Eräässä haastattelussaan Sutton korostaakin, että kiusaaja (tai jokin vastaava käsite) ei pysty vangitsemaan samaa tunnetilaa kuin kusipää (tai siis alkuperäiskielellä: asshole).
Suttonin kirja ei ole teos, jossa ihmiselle annetaan täysi vapaus osoitella muita kusipäiksi. Se laittaa myös lukijan itsensä miettimään, että voisiko hän itsekin olla toisinaan kusipää tai onko vaarassa muuttua sellaiseksi. Tulee tarkkailla omaa käytöstä, mutta mikä tärkeintä: tulee pitää kiinni omista arvoista eikä antaa itsensä kyynistyä kusipäiden keskellä. Tartuntavaara on suuri. Siitä Sutton muistaa varoittaa väkevästi. Osa ihmisistä siis varmasti syntyy kusipäinä, mutta osa muokkautuu sellaiseksi.
Suttonin mukaan on osattava erotella niin sanotut pysyvät kusipäät ja väliaikaiset kusipäät. Jokainen meistä on välillä jälkimmäinen, mutta on olemassa myös sellainen krooninen tila, joka ei mene vain satunnaisuuden piikkiin. Erotellaan näitä nopeasti Suttonin valossa.
Satunnainen kusipäisyys nostaa päätänsä hetkellisissä tilanteissa ja pahan stressin keskellä. Tämä ei ole mukava ilmiö, mutta se ei ole kovin vaarallista. Se on elämää. Sutton antaa esimerkin siitä, että jos vaikka lapsi on valvottanut kovasti yöllä, niin sitä ei välttämättä ole seuraavana päivänä parhaimmillaan. Anteeksi pitää toki aina osata pyytää, jos käyttäytyy kuin… noh, kusipää.
Pysyvä kusipäisyys on taas vaikeampi pala purtavaksi. Siinä käytös sitoutuu vahvasti ihmisen identiteettiin ja siihen liittyy toisten alentamista. Erityisesti tätä tapausta varten Sutton antaa tukun neuvoja selvitymistä varten. Keinot vaihtelevat välttelystä suoraan yhteydenottoon. Jokaisen tekniikan kohdalla käydään myös läpi vaaroja, jotka asiaan voi liittyä. Erityisesti suora yhteydenotto on riskialtis seikkailu, vaikka joskus pakollinen.
Kirjan lopussa on myös muistutus siitä, että ole aina osa ratkaisua, älä ongelmaa. Yritä vähentää kusipäisyyttä ympärilläsi sekä pidä huolta myös muista kuin itsestäsi.
Kusipää onkin Suttonille käytännöllinen termi. Sillä pyritään kuvaamaan henkilöä, jonka käytös aiheuttaa toisissa ahdistusta ja pelkoa. Se on siis henkilökuva ihmisestä, joka alistaa ja nöyryyttää toisia. Joukkoon kuvauksia voisi mahduttaa varmasti myös toisten mitätöinnin ja kaikenlaisen epäoikeudenmukaisen kohtelun. Joitakin nyt mainitakseni. Jos siis tunnet tällaisia tunteita vietettyäsi aikaa jonkun kanssa, niin olet suurella todennäköisyydellä tekemisissä kusipään kanssa.
Ilmiö ei ole myöskään puhtaan sosiaalinen tai kulttuurinen. Se aiheuttaa vakavia taloudellisia ongelmia organisaatiolle. Esimerkiksi sairauspoissaolot eivät ole halpoja. Puhumattakaan siitä, miten paljon maksaa se, ettei ideoita enää uskalleta kertoa tai virheisiin puuttua. Lista on aika kattava, jos sille suo ajatuksensa.
Kaiken kaikkiaan Suttonin kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus. Se ei kuitenkaan tarjonnut kovin syvää analyysiä siitä, miksi tällainen ilmiö sallitaan työelämässä. Eikä kirjan tarkoitus varmasti se ollutkaan. Aloinkin siis pohtimaan itse, olisiko tästä niin sanotusta kusipää-ongelmasta löydettävissä jotain ideologiakriittisiä aineistoa pureskeltavaksi.
Mieleen nousi vanha jaottelu virallisen ideologian (arvot, strategiat…) ja todellisen ideologian väliltä eli se, mikä oikeasti palkitaan tai sallitaan. Paljon tärkeämpää kuin kirjattu totuus paperilla on eletty totuus arjessa. Niin sanotulla symbolisella tasolla voidaan korostaa sitä, miten epäkunnioittavaa käytöstä ei sallita, kaikki ovat arvokkaita ja kuinka avoimuus on tärkeää. Totuus voi olla kuitenkin toinen tämän fantasian takaa. Todellinen tahto tai halu on aina se, mitä organisaatio suojelee, palkitsee, sietää jne. Sama koskee tietysti myös laajempia tai pienempiä yhteisöjä kuin työpaikat. Aina pitää katsoa, mitä todella tapahtuu “lattiatasolla”.
Näin Suttonin määrittelemä kusipää onkin oire, joka nousee pintaan kertomaan meille totuuden organisaatiosta tai yhteisöstä. Hän paljastaa sen, mikä todella hyväksytään. Yhteisö voi esimerkiksi väittää arvostavansa psykologista turvallisuutta, mutta sallii pelon kasvattamisen. Kumpi näistä on silloin todellisempi? Tietenkin jälkimmäinen. Sanotaan jotain ja tehdään aivan vastakkaisia asioita. Ikinä ei tulekaan luottaa yksilön tai yhteisön niin sanottuun “sisäiseen tarinaan”. Kyllä sitä ihminen ja organisaatio osaavat itselleen selitellä. Totuus sijaitsee aina ulkopuolella, sosiaalisessa.
Yksi tyypillinen tapa yrittää kieltää asian rakenteellinen ulottuvuus on, että asiasta tehdään yksittäistapaus. On kuitenkin ymmärrettävä, että on olemassa yksittäistapauksia ja yksittäistapauksia. Joskus yksittäistapaus on järjestelmän viesti. Mikäli kusipäisyys sallitaan jatkuvasti, ei se ole yksittäistapaus sen yksinkertaisessa mielessä. Se on osa rakenteita. Se on epämiellyttävä, mutta paljastava oire.
Sutton kirjoitti myös siis kusipäisyyden tartuntavaarasta. Pohdin tätäkin ideologiakriittisin silmin. Uskon, että tartunnan voi nähdä eräänlaisena sopeutumisena valtaan. Tämä ei kuitenkaan anna moraalista synninpäästöä kenellekään, mutta tekee asiasta ymmärrettävämmän. Jos todellinen ideologia palkitsee huonon käytöksen, niin ei ole varmaan sattumaa, että huonoa käytöstä saa todennäköisesti lisää. Silloin ne henkilöt, joilla moraalinen selkäranka taipuu ensimmäisestä henkäyksestä, kyllä löytävät tiensä pinnalle. He ovat otollisia kantamaan tällaista virusta.
Kusipäisyys on siis oire, joka puskee pintaan kertomaan organisaation todellisen luonteen. Toisaalta se voi toimia myös signaalina sille, että jotain on muutettava, jotta virallinen ideologia ja todellinen ideologia lähestyisivät toisiaan. Näin varmasti viisaat johtajat tekisivät, jos eivät halua virallisten linjausten olevan vain esseeharjoituksia.
Kaiken kaikkiaa Suttonin kirja oli ajatuksia herättävä ja voin suositella sitä oikeastaan kaikille, jotka ovat ihmiset kanssa tekemisissä. Erakoille tästä tuskin siis on paljon hyötyä, mutta me muut voimme oppia yhden jos toisen asian. Varsinkin, jos uskaltaudumme raaputtamaan ilmiötä pintaa syvemmältä.
Kirjallisuus:
Sutton Robert I. 2018. Työpaikan kusipäät – selviytyjän opas. Alkup, The Asshole Survival Guide. Minerva. Helsinki,
Joonas Honkimaa 