Jos katsomme kriittisin silmin esimerkiksi suomalaista työvoimapolitiikkaa, saatamme huomata, ettei sen tarkoitus ole ratkaista työttömyyttä vaan hallinnoida sitä. Tätä se on toki läpi kapitalistisen maailman. Ei Suomi tee tässä poikkeusta. Työttömyys on osa järjestelmän perusrakennetta. Enkä kirjoita tässä vain kitkatyöttömyydestä. Järjestelmä vaatii ylijäämäväestönsä, jonka avulla voidaan pääoman toimesta ylläpitää mm. kuria ja hillitä palkkakehitystä. Ei se ole salaisuus, mutta se tuntuu monesti katoavan julkisesta keskustelusta. Syitä siihen on varmasti monia. Yksi niistä on varmasti se, että suoraan todettuna se kuulostaa tosi pahalta. Ja sitähän se myös on.
Tilanne ei aina ole ollut näin. Kapitalistinen maailma eli mielenkiintoisen ajanjakson toisen maailmansodan jäljiltä, joka loppui 1970-luvun kuluessa. Tätä kutsutaan kapitalismin kultaisiksi vuosiksi, jolloin täystyöllisyys oli lähes totta. Tuolloin tehtiin laajoja julkisia investointeja ja täystyöllisyys oli poliittinen tavoite. Se nähtiin sosiaalisesti tärkeäksi. Sitten tapahtui jotain.
Kapitalismi ajautui kriisiin. Teollisuusvoitot laskivat, massakulutushyödykkeiden markkinat saturoituivat ja pysyvän pääoman tuotantoprosessit osoittautuivat jäykiksi. Eikä sovi unohtaa pääoman näkökulmasta ongelmallista työläisten jäykkää palkkaa alaspäin. Kaikki tämä johti siihen, että fordistinen kapitalismi ei enää kyennyt “imemään” lisäarvoa. (Marazzi 2015, 31.) Tämä aiheutti lopulta rakenteellisen kriisin. Kasvu tyrehtyi, työttömyys ja kumulatiivinen inflaatio alkoivat laukata. (esim. Duménil & Lévy 2005, 9.) Pääoman oli toimittava. Talous muuttui finanssivetoiseksi ja kapitalismin kultaiset vuosikymmenet olivat ohi.
Tuosta lähtien täystyöllisyys ei ole ollut tavoite vaan työttömyydelle itsessään on muotoutunut tärkeä rooli, eräänlainen funktio pääomasuhteen ylläpitämiseksi. Täystyöllisyyden aikana valtaa oli siirtynyt työvoimalle, mutta se piti palauttaa pääomalle. Cockshott ja Cottrell ovatkin esittäneet, että työttömyyden eräs funktio olisi toimia työssäkäyvien riiston ylläpitäjänä. Tätä he perustelevat sillä, että työttömyyden avulla saadaan luotua työmarkkinoille ostajanmarkkinat. Jokainen töitä hakenut kyllä tietää, mitä se tarkoittaa: yhtä työpaikkaa hakee lukuisat muutkin. Tästä syntyy tilanne, jossa riistopalkkoja ei uskalleta kyseenalaista. Myöskään ammattiliitot eivät uskalla lähteä lakkotaisteluihin, koska työttömien joukoista löytyy aina tukuittain rikkureita. (Cockshott & Cottrell 2012, 31.)
Silti julkinen keskustelu flirttailee ajatuksella, että kaikille työikäisille on järjestelmän vallitessa mahdollista löytää töitä, kun oikein yrittää. Pääoma ei ole kuitenkaan palaamassa fordismiin kahdesta syystä: valta ja voitot. Ja kun kerta tiedämme tämän, on meidän aivan turha moralisoida yksilöä työttömyydestä. Silti meille on kehittynyt lähes oma työttömyysteollisuutensa, jossa tätä yksilöpsykologisoivaa lähtökohtaa korostetaan. Se on tietysti osa mainittua kuria ja sen tunnuslause on: “Sinä olet syyllinen!”
Syyllisyys onkin rankka tuomio tilanteessa, jossa rikoksen tunnusmerkit eivät täyty. Hyvin harvoissa muissa yhteyksissä ihmistä tuomitaan näin helposti vailla todisteita. Erityisesti jos todellinen syyllinen itsessään, järjestelmän perustava palanen, on tiedossa. Kysymys kuuluu: miksi me yhteiskuntana emme tee sitten asialle mitään?
Ongelma on varmaan perinteinen. Kun ainoa työkalu on vasara, alkaa kaikki näyttää nauloilta. Hakisin kuitenkin selitystä myös toisella tapaa. Mieleeni näet juolahti Guy Debordin ajatus siitä, että kiinalaisten oli luettava Maoa, koska eivät muutakaan voineet. Eikö tilanteessa ole jotain samaa? Kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa, niin turvaudutaan sitten siihen ainoaan mikä on. Järjestelmä alkaa tarjota rituaaleja, jotka vaihtelevat aktivointitoimista työnhakuvelvoitteisiin. Ei siksi, että ne ratkaisisivat perustavaa ongelmaa (yksilötasolla näin voi toki käydä), mutta kun muutakaan ei ole. Työn puute hukutetaan rituaaleihin, ratkaisujen puute kasvaviin velvollisuuksiin ja lopulta kasvun puutteen kohdalla kiirehditään kertomaan jos minkälaista narratiivia, jolla tilannetta puolustellaan. Joku voisi sanoa, että työvoimapolitiikasta muodostuu hyvin symbolista. Lyhyesti: kun ongelmaa ei voida ratkaista muuttamatta järjestelmän luonnetta, pitää järjestelmän paikata tuo “väli” symbolisella tasolla pystyäkseen perustelemaan itsensä.
Lähteet:
Cockshott W. Paul & Cottrell Allin. 2012. Uusi sosialismi. Sosialismi.net. Tampereen Yliopistopaino. Tampere.
Duménil Gérard & Lévy Dominique 2005. The Neoliberal (Counter-)Revolution. Teoksessa Neoliberalism: A Critical Reader. Pluto Press. London. Toim. Saad-Filho Alfredo & Johnston Deborah. s. 9-19
Marazzi Christian 2015. Finanssikapitalismin väkivalta. Tutkijaliitto. Helsinki.
Joonas Honkimaa 