Nuppineulatehdas

Haluan tällä kertaa kirjoittaa Bertrand Russellin nuppineulatehdas-esimerkistä suoraan ja mukaillen. Tuo tehdas valmistaa nimensä mukaisesti nuppineuloja. Vieläpä koko maailman tarpeisiin. Työpäivät tehtaassa ovat kahdeksan tuntisia. Ei siis mitään uutta auringon alla. Nyt kuitenkin käy niin, että uusi teknologia astuu kuvioihin. Tehtaan porttien karmeista ahdetaan sisään uusi laite, innovaatio, joka kykenee tuottamaan neuloja tuplaten samassa ajassa kuin ennen! 

Kävipä siis ihmiskunnalla tuuri. Maailma saa nuppineulansa puolessa ajassa ja vapaa-aika lisääntyy. Tai niin sitä voisi luulla. Harhaluulo! Potkuthan siitä tuli puolelle henkilökuntaa. Vapaa-aikaa kyllä tuli lisää, mutta vain osalle. Ja tuolle osalle se ei suinkaan ollut vapaa-aikaa itsensä toteuttamiseksi vaan vapaa-aikaa puutteessa. Neljätuntinen työpäivä ei siis toteutunut, jolloin kaikkien vapaa-aika olisi ollut laadultaan sitä hyvää vapaa-aikaa. (Russell 1999/1932, 178-179.)

Ja vaikka esimerkki on keksitty, kuvaa se hyvin taloutemme piirteitä: työtä ei jaeta ja teknologiset edistysaskeleet eivät palvele automaattisesti työntekijää. Siksi puheet teknologian vapauttavasta vaikutuksesta kannattaa kuunnella kahdesti ja kritisoida kolmesti (tai useammin). Toki kun tämän nostaa esiin, saattaa joku huudella luddiitiksi. On kuitenkin pelkkä ideologinen reaktio käyttää tuota sanaa, kun ongelma on täysin kosketeltavissa. Tuottavuustyöttömyys kytkeytyy aina luokkapoliittisiin kysymyksiin, jolloin haukkumasanan pyöräyttäminen huulilta on ennemmin halua välttää ikävät keskustelut.

Voidaankin kysyä, pitäisikö esimerkiksi valtion toimia tuon tuottavuustyöttömyyden aiheuttamien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi ponnekkaammin? Kenties esiin tulisi nostaa kysymys siitä, miten automatisointi ja muu teknologinen kehitys voisi hyödyttää koko yhteiskuntaa eikä esimerkiksi vain yksittäistä yritystä. Tekniikoita on varmasti monia aina jonkinlaisesta “robottiverosta” kansallistamiseen asti. Jotain on kuitenkin keksittävä. Käykin selväksi, että jokin nykyisessä talouden logiikassa ei pysty samaan aikaan ottamaan irti kaikkea tuotantovoimien kasvusta sekä niiden kehityksestä ja ylläpitämään yhteiskunnallista (ja taloudellista) vakautta.

Palataan Russelliin ja hänen mielenkiintoiseen esseeseen. Jo nimittäin vuonna 1932 saattoi kohdata tietyn väitteen, jonka olen itsekin nähnyt aivan villinä luonnossa: mitä sitä oikein edes tekisi sillä kaikella vapaa-ajalla? Jos siis työskentelisimme vain neljä tuntia päivässä. Russell toteaa tähän, ettei tuollaista ongelmaa ollut aikaisemmin ihmiskunnalla, joka ymmärsi kevytmielisyyden ja leikin päälle. Tehokkuusajattelu on vain sen tuhonnut. Mikäli ihminen ei todella tietäisi, mitä se voisi lisääntyneellä vapaa-ajalla tehdä, joka ei ole siis kärsimyksen vaan ilon vapaa-aikaa, on se moite yhteiskuntaa kohtaan. (Russell 1999/1932, 183-184.)

Olemmeko todella siis hukanneet kyvyn ajatella itseämme “subjektina” työn ulkopuolella? Tässä on syytä muistaa, ettei esiporvarillinen työ sisältänyt minkäänlaista vapausperspektiiviä tai subjektiksi tuloa työn kautta (Siltala 2007, 36). Se on hyvin tuore ajatus ihmiskunnan historiassa. Tämä auttaa meitä ymmärtämään, miten erilainen suhde työhön on ollut ihmiskunnan eri vaiheissa. Se auttaa meitä myös kuvittelemaan toisenlaisen maailman: työ ja suhteemme siihen ei ole muuttumaton monoliitti.

Tuskin Russell kuitenkaan tarkoitti, että ennen vanhaan elämä ei olisi ollut raskasta. Askareita varmasti riitti, mutta se aika, joka vietettiin täysin toisen käskynalaisena, oli monesti huomattavasti lyhyempi. Vastaväitteitä varmasti löytyy, varsinkin jos väittäjä ei ymmärrä työn ja tekemisen välistä eroa, mutta aina kannattaa tutustua vaikka tähän kirjoitukseen, jossa käydään läpi joitakin keskiaikaisen talonpojan arkeen liittyviä asioita. Onpa väitteelle tuoreampaakin dataa. Joidenkin lähteiden perusteella näyttäisi siltä, että esimerkiksi briteissä töitä tehtiin ennen 69 000 tuntia elämästä (mitattu vuonna 1981) ja sieltä se on sitten 2000-luvulla kivunnut 80 000 tuntiin (ks. Wheen 2009, 78-79.) Äkkiä käy kuitenkin selväksi se, että työaika yksittäisellä työntekijällä ei ole suinkaan kutistunut vuosien varrella teknologisesta kehityksestä huolimatta. Työttömyys kyllä on kasvanut, mutta tuskin sen muodostamaa vapaa-aikaa tässä kukaan kaipaa. Jotain muuta tässä kaivataan: todellisia ratkaisuja, jotka eivät vain synkistele vaan rakentavat parempaa maailmaa.

Olen sitä mieltä, että meidän suurin vaikeutemme tässä ja monessa muussa yhteiskunnallisessa ongelmassa sijaitsee siellä, missä ihmiskunnalla ei ole koskaan ollut puutetta: mielikuvituksessa. Enkä usko nytkään, etteikö ihmiset pohtisi ratkaisua tähän kaikkeen: he eivät vain ehkä uskalla sanoa asioita ääneen. Se taas on yhtäläinen moite yhteiskunnalle kuin oli kyvyttömyys ajatella elämää työn ulkopuolella. Miksi me emme enää uskalla ajatella isosti? Miksi me mieluummin alistumme siihen, että huominen on huonommin kuin tänään kuin käyttäisimme edes hiukan mielikuvitusta? Me voimme saavuttaa yhteiskunnan, jossa nuppineulatehtaan tuottavuuskasvut eivät aiheuta yhteiskunnallista epävakautta. Pitää vain uskaltaa ajatella; ja toimia.

Lähteet:

Russell Bertrand 1999/1932. Joutilaisuuden ylistys. Teoksessa Matkaopas joutilaisuuteen. Toim. Hodkingson Tom & de Abaitua Matthew.

Siltala Juha 2007. Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Otavan kirjapaino Oy. Kerava.

Wheen Francis 2009. Marxin Pääoma. Gummerus. Jyväskylä.