Elinvoimaa

Me kuljemme kuumehoureisesti kohti omaa tuomiotamme. Lasittunein katsein, silmin, jotka eivät ole huolilta nähneet unta moneen päivään me huudamme: “Elinvoimaa!” Yksikään muu elävä olento ei tosin huoltamme ymmärrä. Näitä olentoja huolettaa aivan toisenlaiset asiat. Todellisemmat asiat. Silti me ihmiset pidämme omaa ongelmaamme tärkeämpänä kuin koko maailman elämänvoimaa. Ja mistä me edes puhumme, kun puhumme elinvoimasta? 

Olen vakuuttunut, että käsite on monelle vain toteamus. Toteamus, jonka voi sopivassa välissä, sopivalle yleisölle heittää, kun ei oikein muutakaan keksi. Näin antaen itsestään vaikutelman kovin tietoisena, taloudesta huolissaan olevana yksilönä. “Tarvitsemme lisää elinvoimaa!”, tuskin onkaan lausahdus, joka on sukupuuttoon kuolemassa. Professori Mari Vaattovaara onkin huomauttanut, että vaikka kuntien tehtävä on lain mukaan huolehtia elinvoimasta, on käsite sisällöltään käytännössä tyhjä. Sitä kyllä mitataan esimerkiksi väestönkasvulla, muuttoliikkeellä tai asuntojen hinnoilla, mutta tämä synnyttää vain vastakkainasettelun. Syntyy kertomus kahdesta Suomesta: muutama suuri kaupunki kasvaa ja muu Suomi kuihtuu. Hän korostaa, että tämä kertoo enemmän mittareista kuin todellisuudesta. Hän ehdottaakin, että aivan hyvin voitaisiin myös mitata esimerkiksi sitä, miten ihmiset voivat asua omilla tuloillaan tai onko arki taloudellisesti mahdollista. 

Käykin äkkiä selväksi, ettei elinvoima ole neutraali käsite. Kun pintaa raaputtaa hiukan, alta paljastuu tuttu epäilty: pääoma. Voi käydä nimittäin niin, että alue, jossa ihmiset voivat hyvin, tuomitaan kuihtuvaksi, jos se ei tuota tarpeeksi arvoa pääoman näkökulmasta. Ihmiselle se saattaa olla kuitenkin hyvä paikka elää, kun taas kasvukeskus voi näyttäytyä ihan jonain muuna. Todellisuudessa elinvoimakeskustelu onkin monesti keskustelua pääoman eikä ihmisen hyvinvoinnista, vaikka kapitalismissa näillä on luonnollisesti risteämänsä. Keskustelu muuttuisikin paljon, kun elinvoimaa ei käytettäisi kiertoilmaisuna hämärtämään todellisuutta. Puhuttaisiin suoraan siitä kenen (tai paremmin minkä) elinvoimasta tässä puhutaan. Silloin myös poliittinen keskustelu asettuisi oikeisiin uomiin eikä jäisi pyörimään hähmäiseen eetteriin.  

Kapitalismin peruslogiikka on nimittäin ristiriidassa aineellisen todellisuuden kanssa. Rajaton kasvu rajatussa tilassa. Esimerkiksi mikään “aineeton” tietotalous ei ole tehnyt tähän muutosta. Käytämme yhä enemmän energiaa, joista aimo annoksen vie nykyään erinäiset “aineettoman” talouden johtotähdet, sillä esimerkiksi datakeskuksia syntyy kuin sieniä sateella. Näitähän pidetään monesti myös alueiden pelastajina, elinvoiman tuojina. Aineettomuus on kuitenkin oikeasti vain silmänkääntötemppu, ideologinen verho, jonka takaa luonnonvaroja kulutetaan kasvavissa määrin. Elinvoimakeskustelu onkin joskus hyvin teennäistä. Ollaan olevinaan tavattoman huolissaan. Mutta ihan oikeasti: mistä? Sosiaaliset ja ekologiset kysymykset jäävät pois näyttämöltä, jos niitä ei voida alistaa taloudelle. 

Tarkoitukseni ei ole kieltää taloudellisen kasvun merkitystä, mutta kiinnittää huomiota siihen, että kyse ei ole neutraalista asiasta. Siitä meidän olisi syytä tulla tietoisiksi. Talouskasvu voi olla kovaakin, mutta samalla ihmiset voivat kärsiä suuresti. Siksi ajatus elinvoimasta pitäisi avata ja liittää siihen laajempi joukko yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Ehkä jopa näinä päivinä olisi aika alkaa puhumaan jo alussa mainitusta elämänvoimasta. Jos tuhoamme maapallon jahdatessamme elinvoimaa, on peli jo pelattu.