Työ herättää tunteita. Otan erään anakronistisen esimerkin. Tietyt tahot rakastavat siteerata Paavalia aina kun työttömyyden kohdalla nousee moraalinen paniikki: “…kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä” (2. Tess. 3:10). Ongelmaksi lainaajalle koituu, ettei Paavali kirjoittanut millään tapaa nykyisestä palkkatyön logiikasta. Kyse oli seurakuntaelämästä eikä tehtaasta. Lausahdusta ei voi käyttää moraalisena käskynä alistua esimerkiksi kapitalistiseen palkkatyöhön. Harvoin Paavalia siteerava taho on myöskään valmis siteeraamaan niitä lukuisia muita kohtia, joissa nykyinen talousjärjestelmä tai siihen sisältyvät työn muodot eivät näyttäisi Raamatun valossa kovin onnistuneilta viritelmiltä.
Ehkä siksi on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä työllä ja työttömyydellä oikeastaan tarkoitetaan. Työ kun ei ole jotain, jota löydämme luonnosta. Se on yhteiskunnallinen käsite, joka muuttaa muotoaan ja sisältöään. Ennen kuin näet yksikään ihminen oli päästänyt huuliltaan sanaa työ, tai ennen kuin yksikään instituutio oli kiinnostunut sen järjestämisestä, olivat ihmiset tehneet asioita ilman tuota sanaa. Työ on vain eräs tapa nimetä tiettyjä tekemisen muotoja. Eikä sekään ole niin yksinkertaista. Yhteiskunnissa käydään jatkuvaa kamppailua siitä, mikä tunnustetaan työksi ja mikä taas vähän kuin painuu taka-alalle. Niin, ja kyllähän antiikin kreikkalaiset pyörittivät yhteiskuntaa ilman yleistä työn käsitettä, joka on meille niin tuttu. Tämä yksistään paljastaa muun muassa sen, että Paavalin lainausten kaltaisten asioiden kanssa sietää olla varovainen.
Jos siis työ käsitteenä ajautuu määritelmällisiin ongelmiin, niin miten käy työttömyyden? Tämä onkin mielenkiintoista. Se kun on yhteiskunnassamme helpommin määriteltävissä. Työtön on ihminen, joka on palkkatyötä vailla tai ei ole tehnyt työtä yrittäjänä. Eli työttömyyden käsitteen suhteellinen määritelmä on varattu pitkälti tietylle työn muodolle: palkkatyölle. Tai hahmolle, joka nousee yhdessä kapitalistisen yhteiskunnan kanssa historian sivuille. Tämä kuvaa juuri sitä yhteiskunnallista kamppailua, jota käydään siitä, mikä lopulta luokitellaan työksi. Toisaalta yhteiskunnalla on tapana varmistaa, että ihminen hakeutuu nimenomaan tuon työn muodon piiriin. Tästä esimerkkinä kertomukset työttömistä, jotka ovat menettäneet tukensa esimerkiksi musiikkiharrastuksen takia. Työ ja työttömyys käsitteinä eivät siis ole neutraaleja asioita. Ne pitävät sisällään kokonaisen yhteiskunnallisen taistelukentän, jolla pyritään järjestelemään ihmiselämää tietyllä tapaa.
Eräs esimerkki tästä poliittisesta taistoista löytyy työväenliikkeen historiasta, mikä on jopa työväenliikkeeltä päässyt paikoin unohtumaan. Päämääränä kun on ollut työstä vapautuminen, mikä ei viitannut työhön tavoitteellisena ja luovana toimintana vaan palkkatyöhön. Palkkatyö nähtiin pakonomaisena ja vieraannuttavana. Työn ja tuotannon päämääräksi haluttiin nostaa tarpeiden tyydyttäminen ei voittojen tuottaminen. Nykyisessä poliittisessa keskustelussa on kuitenkin vaikea kuulla tätä erottelua edes vasemmistolaisten poliitikkojen suusta. Palkkatyöstä on tullut työn yleinen muoto, mikä on tietysti yhteiskuntatieteellisesti mielenkiintoinen asia, mutta poliittisen mielikuvituksen kannalta vakava puute. Erityisesti laajenevan ja pitkittyvän työttömyyden aikakautena olisi aika päästää työ Prokrusteen vuoteestaan ja alkaa etsiä uusia tapoja hahmottaa sitä.
Joonas Honkimaa 