Ideologisella keskustelulla tarkoitamme usein keskustelua siitä, mitä olemme tai tahdomme. Se liitetään yleensä jonkinlaiseen poliittiseen vakaumukseen. Monesti jopa kokonaiseen maailmankuvaan. Mutta mitä jos ideologia olisi myös jotain muuta? Filosofi Slavoj Žižek onkin määritellyt ideologian (kirjassaan The Sublime object of the ideology) eräänlaiseksi fantasiaksi, joka ylläpitää jokapäiväisen elämämme todellisuuden kokemusta. Se tarjoaa jonkinlaisen viitekehyksen, jossa toimia. Se ei siis ole niin sanottua “väärää tietoisuutta”, kuten vanha marxilainen saattaisi sanoa, vaan ideologia elää käytännöissä, toiminnan tasolla. Siitä tahtoisin nyt kirjoittaa.
Käsitellään hetki pitkäaikaistyöttömyyttä ja sen hoitamista aktivoivan politiikan keinoin. Miten tässä näkyy ideologia? Erityisesti niissä puheissa, joissa yritetään siirtää vastuuta yksittäiselle ihmiselle? On argumentti sitten yrittämisen puutteessa, laiskuudessa tai jossain muussa, niin tällaisella “fantasialla” pyritään välttämään keskustelu todellisista ongelmista: työpaikkoja ei ole, rakenteelliset ongelmat ovat monimutkaisia ja lukuisat sosiaaliset sekä terveydelliset syyt voivat vaikuttaa taustalla. Fantasia suojaa yhteiskuntajärjestelmää. Se yrittää pitää tietyn todellisuuden ehjänä, kun se on alkanut todellisuudessa vuotamaan jokaisesta nurkastaan.
Entä sitten se, että poliitikot, virkamiehet ja monet kansalaisetkin tietävät varsin hyvin, että menetelmät eivät toimi? Se on ideologian taso, jossa kukaan ei oikeasti usko asiaan, mutta toimivat kuin uskoisivat. Sanktiot eivät toimi, järjestelmä on byrokraattinen sekä tehoton jne. Silti samoja keinoja yritetään yhä uudelleen. Tämä on juuri se hetki, kun voi tajuta, että ideologia ei elä ajattelun vaan toiminnan tasolla. Asioita tehdään, vaikka kukaan ei niihin usko. Sen avulla pyritään säilyttämään fantasia ehjänä, koska muuten pitäisi myöntää, että jokin on isommin pielessä. Paino sanalla myöntää: me tiedämme sen kyllä jo.
Joonas Honkimaa 