Jumalallista

Ateismin harhat (2010) on mielenkiintoinen kirja, jonka pariin kannattaa jokaisen maailmaa ihmettelevän joskus pysähtyä. Ei siksi, että lukija itse olisi uskovainen tai ateisti (tai jotain siltä väliltä), vaan avatakseen ajatteluaan. Erityisesti maininnat Nietzschen suuntaan olivat kirjan mielenkiintoisinta antia. Niistä voi näet saada paljon tietoa myös viiksivallun ajattelusta. Eikä kirjoittaja suinkaan käy taistoon hänen kanssaan puhtaasta oppositiosta vaan eräänlaisesta kunnioituksesta. David Bentley Hart kun tekee tarkan rajauksen niiden ateistien suhteen, joita pitää arvossaan (esim. aiemmin mainittu) ja niiden, joiden katsoo olevan enemmän tai vähemmän yksisilmäisiä kannoissaan tai sokeita historialle. Tähän porukkaan kuuluu mm. Dawkins, jonka kirjoittaja katsoo tekevän ennemmin haittaa ateistien maineelle kuin edistävän heidän asiaansa. 

Hart itse on vakaumuksellinen kristitty. Siitä huolimatta hän päätyy tekstissään tuomaan esiin sen, että osa ateismin muodoista on paljon ihailtavimpia kuin tietyt uskonnollisuuden tai kristinuskon muodot. Sitä hän ei taas siedä, miten uusateistien omahyväisyyden korvia särkevä ääni on yhtä synkkää kuin fundamentalismin halveksuttavimmat muodot. Ja tämänhän me olemme voineet huomata niin kotimaassa kuin maailmalla. Itseään kristityiksi kutsuvat tekevät asioita, joita kristus ei olisi tehnyt. Asioita, jotka kristus olisi tuominnut. Lähimmäisenrakkaudesta on muuttunut kirosana osalle niistä, jotka kantavat ristiä kaulassaan. Ainakin lähimmäiset rajataan niin pieneen piiriin, ettei sillä ole enää tuon taivaallista tekemistä Jeesuksen sanoman kanssa. Sitten on se porukka, joka pelkää kristillisten arvojen kuolemaa. Pelkäävät, mutta tekevät kaikkensa edistääkseen sen tapahtumista. Nämä oman elämänsä hurskaat haluavat tehdä heikoimpien puolustamisesta vapaaehtoisen harjoitteen eikä moraalisen velvoitteen. Kristinusko on heille enää vain jokin brändi, ei todeksi elettävä asia. 

Palataan kirjan pariin. Kirja käsittelee Hartin omien sanojen mukaan varhaisen seurakunnan historiaa eli neljän-viidensadan vuoden ajanjaksoa, kun kristinusko syntyi myöhäisen antiikin kulttuurista. Ei kirja tosin jää jumiin vain näihin vuosiin. Toki hän varoittaa lukijaa siitä, että osa hänen kristinuskon historiaa koskevista näkemyksistä voi olla painotuksiltaan, muodoiltaan ja jopa sävyltään omalaatuisia. Hän tähdentää, että näkemys tuosta historiasta on hänen henkilökohtainen. Sitä ei ole siis kaikesta päätellen käyty hyväksyttämässä papistolla, ja varmasti hyvä niin. 

Kirjan nimi on myös ehkä hieman harhaanjohtava. Ei siinä ihan liiaksi ole väittelyä uskon ja ateismin välillä, ainakaan siten kuin voisi kuvitella, vaan sivuilla ennemmin korjataan monia myyttejä ja uskomuksia, joita erityisesti uusateistit hellivät suhteessa kristinuskon historiaan. Tästä syystä kirjaa voi suositella ihan kenelle tahansa historian ystävälle. Ei tarvitse olla kummallakaan puolella nauttiakseen aiheesta. Eipä tuota omaa arkeakaan liiaksi nämä kysymykset väritä. Paljon sellaista ajateltavaa sai, mikä olisi ehkä jäänyt saamatta. Esimerkiksi  myöhempi ns. valistuksen ajan alku, uskonsodat tai inkvisitio sekä modernin tieteen kehittyminen saivat kaikki uudenlaisen vivahteen, kun asioita tarkasteltiin ilman lapsellista yksinkertaistamista, että kristinusko olisi pitänyt ihmiskuntaa jollain ihmeellisellä tavalla vankinaan. Asiassa on paljon enemmän draamaa ja ihmisen heikkoutta kuin pelkkiä ilkeitä pappeja juonimassa juoniaan. 

Suurin anti kirjassa itselleni kuitenkin oli se selvitystyö, jonka Hart laski lukijansa eteen tehden selkoa siitä, miten vallankumouksellinen asia kristinusko oli. Vertailut pakanauskontojen ja kristinuskon käsitysten välillä ovat jotain sellaista, johon jokaisen uteliaan kannattaisi ainakin hetkeksi paneutua, ainakin jos hellii ajatusta kadotetusta paratiisista, jonka kristinusko hävitti. Voi nimittäin olla, että lukukokemuksen jälkeen paratiisi vaikuttaa joltain aivan muulta kuin tieteen ja onnen kehdolta. Yhtä kaikki, mieleen tuli useasti Chestertonin sanat kirjasta Everlasting man, jossa hän puhui modernin historian eräänlaisesta viisastelusta, jossa yritetään pehmentää siirtymää pakanoista kristityiksi. Ihminen nimittäin tässä suhteessa on paljon lähempänä vallankumousta kuin evoluutiota. 

Palataan kuitenkin Nietzscheen. Hart katsookin, että vaikka Nietzschellä oli omat rajoituksensa kristillisen ajattelun historian suhteen, hän pystyi näkemään sen, miten suuri hänen vastustajansa oli. Ei filosofi tietenkään liikoja arvostanut lähimmäisenrakkauden etiikkaa tai muuta vastaavaa, mutta hän todella kritisoi kristinuskoa ainakin suhteellisen rehelliseltä pohjalta. Hänen näkemyksensä nyt vain olivat hieman toisenlaisia.  Nietzschellä oli myös niin paljon pokkaa myöntää, että hän saattoi ymmärtää hyvin myös sen kulttuurikriisin, joka syntyy kristillisen uskon heikkenemisen myötä yhteiskunnassamme

Mutta kuten Hart toteaa, ei Nietzsche luultavasti liikoja kyyneliä kristinuskon kuoleman johdosta vuodattanut. Tuosta kuolemasta ei kuitenkaan koitunut hänelle optimismia Hän katsoi, että kristillinen paheksunta ja sääli olivat tehneet sellaista työtä, että länsimaalaisten tahto oli heikentynyt jo niin suuresti, että toipumiselle ei ollut enää sijaa. ”Viimeiset ihmiset” olivat saapuneet, joita kiinnostaa omistaminen, ajanviete, terapia sekä kulutus. Hart tiivistää Nietzschen pelon seuraavasti: ”Tämä oli Nietzschen suurin pelko: että kaipaus tuonpuoleiseen häviäisi kokonaan ja sen mukana kyky aikaansaada suurenmoisia, mielikuvituksellisia kulttuurisaavutuksia. Kun kunnianhimoinen apina lakkaa pitämästä itseään langenneena enkelinä, se kenties väistämättä alistuu olemaan apina, tyytyy osaansa ja lopulta jopa iloitsee siitä, ettei maailmankaikkeus vaadi siltä juuri muuta kuin apinan tyytyväisyyttä.” 

Ottamatta kantaa suoraan siihen, olemmeko viimeisiä ihmisiä, niin muutaman huomion tästä voi varmasti tehdä. Eikö monet asiat meidän yhteiskunnassamme ole menettäneet kristillisen vivahteensa? Jos haluaisi olla ovela, voisi sanoa, että jonkinlainen moderni pakanallisuus on ottanut jalansijaa, mutta se saattaisi olla liian rohkea väite. On kuitenkin selvää, että ihmisarvoa sidotaan yhä enemmän tuottavuuteen. On tapahtunut outo utilitaristinen käännös, jossa ihmisen arvoa määrittää hänen työmarkkinakelpoisuutensa. Ei siis ihmisyys sinänsä. Tämä on osa yhteiskuntamme moraalista heikkenemistä, jossa heikoimmat nähdään kulueränä. Sama näkyy hyvinvointipalveluissa. Hoiva on palvelu eikä moraalinen velvoite ihmiseltä toiselle. Ihmisarvon metafyysinen ulottuvuus on unohdettu ja tilalle on tullut taloustieteelliset laskelmat. Ehkä kristinusko pitäisikin palauttaa kunniaansa, vaan ei pappien ja muiden tärkeilevien ihmisten kristinusko. Se usko, joka katsoi, että heikoimmasta pidetään huolta ilman, että kaivetaan taskulaskinta esiin. Ja jos yhteiskunta on sellainen, että se pakottaa meille taskulaskimet käsiin joka käänteessä, ehkä se yhteiskunta ei ole ihmisarvolle sovelias. Ehkä pitäisi tehdä muutoksia.