Tarpeettomat

Luinpa kerran André Gorzin esseekokoelman. Suomennos on ilmestynyt vuonna 1982, mutta osa teksteistä on jo 1970-luvun lopulta. Ihan tuoreista teksteistä ei siis ole kyse, mutta ehkä juuri sen takia ne avaavat mielenkiintoisen ikkunan myös meidän aikakauteemme. Ihmiskunnan yksi suurimmista toistuvista virheistä onkin se, että kuvittelemme asioiden muuttuneen suuresti vain muutamissa vuosikymmenissä. Harvoin näin on. Monesti mikään ei ole muuttunut edes vuosituhansien kuluessa. Jo sumerilaiset kertoivat vitsejä eläimistä astumassa baariin.

Erityisesti kirjoitus Työttömyyden kulta-aika kiinnitti huomioni. Pelkkä otsikko saa varmasti osalla kulmakarvat nousemaan. Jos näet nykyinen yhteiskunnallinen keskustelu on läpeensä työllisyysyyden kyllästämää, on se ollut sitä aiemminkin. Ei mitään uutta auringon alla. Oireistammehan me jaksamme puhua. Siitä huolimatta työttömyyden ratkaisemiseksi on tehty kovin vähän. Nokkelampi saattaisi kysyä onko tällä jokin tarkoituksensa? Kenties työttömyys muodostaa luokkapoliittisen mekanismin, jota ei ole tarkoituskaan ratkaista? Ehkä sen moralistinen arvo on liian suuri tietyille tahoille? Tiedä tuota, mutta kysymykset heräävät, kun vuosikymmenet vierivät ja ongelma on olevinaan aina sama.

Kirjoituksessaan Gorz esittääkin joukon väitteitä, jotka voivat osoittautua vaikeasti nieltäväksi. Ei ainoastaan porvaristolle vaan myös perinteiselle työväenliikkeelle. Eivätkä nielemisen vaikeudet johdu väitteiden tavattomasta radikaaliudesta. Se johtuu siitä, että ne osuvat kipupisteisiin, joita ei tahdota tunnustaa. On kuitenkin tärkeää sanoa nämä asiat ääneen. Ihminen on siitä outo olento, että hän voi jatkaa tyhmyyksiään niin pitkään, kun voi esittää tietämätöntä. Ei riitä, että ihminen itse tietää: ihmistä ei saa päästää esittämään muille, ettei hän tiedä.

Mutta miksi väitteitä on sitten vaikea niellä? Osalle varmasti esseekokoelman nimi on jo liikaa. Kuuluuhan se seuraavasti: “Eläköön työttömyys!” Siinä slogan, jota yksikään puolue ei tule käyttämään vuoden 2027 vaaleissa. Toisaalta ymmärtäähän sen. Vanha sanonta kun kuuluu: “antakaa siis keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on” Meidän on elettävä tässä maailmassa tulematta osaksi sitä. Se ei poista kuitenkaan tarvetta pohtia nykytilan ylittäviä ajatuksia. En siis tuomitse vasemmistovoimia heidän jo tässä kohtaa ennustettavasta kesyydestä, vaikka hämmästelenkin yleisesti heidän ajattelunsa matalalentoa, mikä vaivaa erityisesti omaa joukkuettani, sosialidemokraatteja, mutta ei mennä siihen.

Fiksumpi poliitikko saattaisikin leikitellä ajatuksella, mitä pahaa siinä on, että työtä tehtäisiin vähemmän? Teknologia on muuttanut maailmaamme niin suuresti, että on turha väittää, etteikö vähemmälläkin raatamisella selviäisi. Kysymys toki ajautuu heti tulenaralle maaperälle: yhteiskunnallisen hyvän jakamiseen. Vastapallona isketään tunkkaista luterilaista työmoraalia, jossa kadotusta pelkäävät raatavat itsensä nopeammin herransa luokse; tai potkivat toiset alakertaan jo tässä elämässä. Lisäksi maailmassa on aina niitä voimia, jotka naamioivat oman ahneutensa isänmaallisuuden ja yksilön vastuun taakse. Heille ei koskaan ole ollut kyse paremman maailman rakentamisesta vaan vallasta. Siksi tökkiminen, kritiikki, joka hakee ilmiön reunaehtoja on tärkeämpää kuin ehkä koskaan. 

Gorz kirjoittaa aivan oikein, että meillä ei ole minkäänlaista tuotanto-ongelmaa. Jokainen tietää tämän. Jos siis annamme rehellisyydelle tilaa. Kuinka paljon luemmekaan uutisia ylikulutuksesta ja pilatusta luonnosta? Me tasan tiedämme, että voisimme rakentaa käytössä olevilla tuotantovoimilla kestävämmän ja paremman maailman, niin ekologisesti kuin sosiaalisesti. Me valitsemme toisin. Se on tämän asian ydin: me valitsemme toimia näin. Sitä on mielestäni aivan turha paeta yhtään minkään ruutuvihkon ja laskelman taakse. Ainoa todellinen este maailmassa on aineellinen. Nyt meidän esteemme on tasan omassa päässämme. Se on poliittinen ongelma, ja sellainen on aina ratkaistavissa.

Gorzin mukaan meillä onkin jako-ongelma. Tuotetut rikkaudet eivät jakaannut tasaisesti koko väestön kesken. Hän pohtii, mitä mahtaisikaan tapahtua tehokkuusetiikalle, kilpailuideologialle ja työkurille, jos ihmiset oikeasti ymmärtäisivät, että on teknisesti mahdollista työskennellä yhä vähemmän, mutta tuottaa yhä enemmän. (Gorz 1982, 34.) Ja kyllähän meistä moni massatyöttömyyden keskellä asian ymmärtää. Ongelma on juuri se, että meillä on vielä mahdollisuus esittää, ettemme tiedä tai muka ymmärrä. Ja tuota tietämättömyyden esittämistä (ja joskus ihan oikeaa tietämättömyyttä) pyritään ylläpitämään yhteiskunnan toimesta.

Ilmiö ei ole uusi. Jo aikanaan Karl Marx kirjoitti, miten taloustieteilijöiden teoksista saa lukea yhdeltä sivulta, kuinka työmiehen pitäisi osoittaa tavatonta kiitollisuutta pääomalle tuotantovoimien kehittämisestä, mutta heti seuraavalta sivulta, miten tämä kiitollisuus pitää osoittaa tekemällä työtä 15 tuntia 10 sijaan (Marx 1974, 294). Eikö tilanne ole hieman sama tänä päivänä? Ja ei ehkä vain hieman. Järkeähän tässä missään ei ole “aineellisessa” mielessä, vaan tavaramuotoisuuden miehittäessä koko yhteiskuntaelämän, taloustieteestä muodostui hallitseva ja hallinnan tiede (ks. Debord 2005, 49). Siksi esimerkiksi esiintyminen neutraalina taloustietelijänä tarkoittaa joko valehtelevaa ihmistä tai ihmistä, joka on otsaansa myöten omassa ideologiassaan, ettei edes enää tajua, mihin on uponnut.

Maailma, jossa työskennellään yhä vähemmän ja taataan kaikille säällinen elämä, ei ole utopiaa. Sen ainoa kaukaisuus johtuu poliittisen mielikuvituksen puutteesta; ja tuo mielikuvitus kitketään meistä jo nuorena. Jokainen vähääkään hegemoniaa haastava ajatus tuomitaan ideologiseksi. Esiin nostetaan jokainen historian epäonnistuminen. Harvemmin kaikkea sitä, jolloin on onnistuttu. Tämä kertoo vain siitä, että suojeltava asia on jotain niin hirveää, että ainoa tapa puolustaa sitä on nostattaa esiin historian kauhut. Mitä omassa elämässä olisi pitänyt tapahtua, jotta sen puolustamiseksi tarvitaan kontrastiksi joukko kauheuksia? Siinä kohtaa voisi ehkä katsoa jo peiliin ja kysyä: olenko ihan perseestä?

Mutta niin, Gorz kirjoittaa, että jos autot ja kotitaloustavarat tehtäisiin kestämään yhtä kauan kuin 1950-luvulla, jolloin kestävyys oli 15 vuotta, niin ei tarvitsisi lisätä tuotantoa tarpeiden täyttämiseksi, vaan tuotantoa voisi jopa vähentää. (Gorz 1982, 33.) Tuskin argumentti on tuosta paljoa heikennyt. Olemme oppineet hehkulampuista ja tulostimista kaikenlaista sellaista, mikä laittaa miettimään koko talousjärjestelmän perimmäistä järkevyyttä: tuhlaamme luonnonvaroja ja työtä vain, jotta voimme myydä lisää. Mutta sellaista se elämä on kapitalismissa. Sen logiikan perimmäisenä tarkoituksena ei ole tuottaa käyttöarvoja sinänsä vaan vaihtoarvoa sekä voittoja. Tämä pakottaa siihen, että asiat eivät saa kestää. 

Jos siis haluat pelastaa ympäristön, lähde liikkeelle tästä: älä kuvittele, että kapitalistiset markkinat tekevät sen sopivilla kannustimilla. Sitä ei tule tapahtumaan. Eikä “aineeton” tuotanto pelasta tässä, kun pohdimme sitä, minkälaisen ongelman tekoäly on onnistunut tuottamaan energian suhteen. Me kulutamme itsemme hengiltä vain siksi, ettemme voi myöntää, että jotain pitäisi tehdä. Poliitikot puhuvatkin vaikeista päätöksistä ja päätyvät lyömään lyötyä. Todella vaikea päätös on myöntää, ettei näin voi jatkaa; ja ottaa se tosissaan. Me emme voi olla Perseus peittämässä päätämme ja kuvittelemassa, että hirviötä ei ole. The buck stops here, kuten kuuluisa lausahdus kuuluu.

Heijastellakseni lisää Gorzia tähän päivään, nostan esiin hänen ajatuksensa siitä, että automatisoinnin ja tekniikan kehittymisen myötä meistä kaikista on tullut potentiaalisesti tarpeettomia. Näin tehokkuusetiikka menettää uskottavuutensa. Se lakkaa olemasta vakavasti otettava asia. Gorz kirjoittaakin aikansa nuorisosta, miten heille työ näyttäytyy piinallisena kurina, jonka alaisuuteen velvoitetaan vain siksi, että voidaan ylläpitää hierarkisia rakenteita. Työ on menettänyt välttämättömyytensä. Ja onko tämä sinänsä ihme? Mietin tässä nykyaikaa. Nuorisotyöttömyys on korkealla tasolla ja todellinen, kouriintuntuva viesti työmarkkinoilta on: teitä ei tarvita. Samaan aikaan moraalisaarnoissa ja juhlapuheissa puhutaan kahta kovemmin työn merkityksestä. Kai se on se vanha totuus, että yhteiskunnat puhuvat kahta kovemmin siitä, minkä he yrittävät peittää. Aivan kuin sanat tekisivät siitä totta. Eräänlaista taikauskoa sekin, kun todellinen vastaus löytyy aivan muualta kuin taikurin oppikirjoista.

Työn merkitys esitetäänkin yhä kuin aina ennekin: tehdään asioita, jotta elämä olisi helpompaa tai voisi ensinnäkään jatkua. Mutta moderni yhteiskunta on ohittanut tämän vaiheen jo aikoja sitten. Hengissä pysymisen ensisijainen kysymys on ratkennut, mutta se löytää itsensä vain korkeammalta tasolta, josta Guy Derbord osaltaan kirjoittaa teoksessaan Spektaakkelin yhteiskunta, mutta siihen ilmiöön mennään joskus toisten (Debord 2005, 48). On kuitenkin hyvä jo tässä kohtaa ymmärtää, ettei tuotantovoimien näkökulmasta meillä ole uhkana nääntyminen. Aineellinen totuus on myönnettävä. Ongelman ydin on poliittinen, ja se on aina ratkaistavissa.

Työstä oli siis jo  Gorzin aikana muodostunut päämäärä sinänsä. Kovaan ääneen poliitikot ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat puhuivat (ja puhuvat yhä) työpaikkojen luomisesta. Kysymys pitäisi kuitenkin asettaa seuraavasti: mitä varten? Onko todella aivan sama, mitä varten työpaikkoja luodaan, kunhan luodaan? Gorz toteaakin, että virallisessa kielenkäytössä onkin tapahtunut se, että työ ei luo tuotteita, vaan tuotanto luo työtä. (Gorz 1982, 35-36.)  

Poliitikolla pitäisikin olla pokkaa kysyä, miksi juuri työtä on saatava lisää eikä esimerkiksi merkityksellistä vapaa-aikaa? Ja ennen kuin kukaan taloustieteilijä (tai vastaava taho) tulee sanomaan ”ei se talous kuule sillä tavalla toimi, että vapaa-aikaa vaan lisättäisiin”, niin tahdon tuoda ilmi sen, että minulla ei ole harhaluuloja sen suhteen, miten kapitalismi toimii. Ymmärrän hyvin, miten arvonmuodostus tapahtuu, ja se on viemässä meidät älyttömyyden ja hulluuden äärelle. Eikä meiltä lähde vain järki vaan myös henki. Jos tuon kohtalon välttäminen tekee ihmisestä typeryksen jonkun silmissä, olen mieluusti ennemmin typerys kuin järkevä ihminen tekemässä itsemurhaa. 

Gorz kysyykin, mitähän järkeä siinä on, että kun viimein automatisointi on mahdollistanut ja antanut aikaa ihmiselle ottaa vastuuta omasta itsestään, niin paikalle saapuu joukko uuspalvelusektortin spesialisteja kertomaan, miten sinun ei tule tehdä mitään itse tai itseäsi varten. Älä ruoki vauvaa, älä tee ruokaa… Tämä uuspalvelusektori johtaa siihen tilanteeseen, josta Bertrand de Jouvelin on kirjoittanut: kaksi äitiä vahtivat toistensa lapsia. Jos ja kun he maksavat toisilleen tästä palkkaa, niin taloustieteilijä pääsee merkkaamaan BKT:n lisääntyneen kahdella palkalla. (Gorz 1982, 36.) Myös Guy Standing on pohtinut asiaa lähempänä meidän päiviämme. Standing siteeraakin Arthur Pigouta, joka on todennut, että jos hän palkkaa itselleen kodinhoitajan tai kokin, nousee kansakunnan tulot ja työllisyys lähtee nousuun. Jos hän taas menee naimisiin palkkaamansa henkilön kanssa, ja hän jatkaa samojen asioiden tekemistä, kansakunnan tulot ja työllisyys laskevat. Tilastot eivät enää otakaan huomioon tätä työtä. Kaikki työ (work), joka ei ole työtä (labour) katoaa tilastoista. (Standing 2014, 11.)

Viimeinen kappale Gorzin esseessä onkin olennainen. Hän pohtii, miksi uudelleensuuntautumista tällaisessa tilanteessa ei voi tapahtua. Hän päätyy toteamaan, että syy on siinä, että se puuttuisi kapitalismin perustavaan liikelakiin: ”se johtaisi siihen, että investoitaisiin – ei jotta myytäisiin lisää vaan – kulutusta varten ja siis myynnin vähentämiseksi; se rajoittaisi laajaa tuotantoa markkinoita varten sen sijaan, että lisäisi sitä; se korvaisi pääoman ihmistyöllä, vaihtoarvon käyttöarvolla. Se anastaisi yhä suurempia alueita kapitalistisen kasautumisen logiikalta. Sen vuoksi vapaan ajan yhteiskunta pohjimmiltaan kuuluu antikapitalistisiin päämääriin, ”vasemmistolaisiin” päämääriin, vaikka osa klassista vasemmistoa ei ole sitä havainnut.” (Gorz 1982, 40.)

Tämä Gorzin lainaus antaakin minulle mahdollisuuden jälleen kuljettaa keskustelua lähemmäs aikaamme. Otan esimerkin siitä, miten vasemmistossa on pudotettu pallo täysin suhteessa työhön. Matkataan Iso-Britanniaan. Standing osuu nimittäin yhteen kipukohtaan siteeratessaan Ed Milibandin puhetta vuodelta 2013. Tuossa puheessaan Miliband korostaa työn tärkeyttä ja puolueensa suhdetta siihen. Hän sanoo, että vihje löytyy puolueen (Labour) nimestä. He ovat työn (work) puolue. Ongelma tässä on Standingin mukaan se, että kaksi termiä sotketaan toisiinsa yhdeksi ja samaksi työksi. Vain työ, joka tehdään pomon alaisuudessa (herra-palvelija-suhteessa) näyttäytyy työnä, joka mahtuu tällaiseen näkemykseen yhteiskunnasta. Miliband korostaakin, että he ovat puolueena aina taistelleet sitä vastaan, että työn puute ei johtaisi mahdollisuuksien katoamiseen. Ovathan he puolue, joka on löydetty työn periaatteen pohjalle. (Standing 2014, 11-12.) Ongelma vain on, että heidän käsityksensä työstä on kovin rajattu, kuten jo todettua. Sen täytyy niin sanotusti kulkea aina tietyn kierron läpi, jotta se otettaisiin ”tosissaan”. Tämä on osa sitä samaa tuttua tarinaa, jossa esimerkiksi taloudelle ja muulle yhteiskunnalle tärkeä hoivatyö jää huomiotta taloudellisissa mittareissa ja se otetaan vain annettuna.

Lähteet:

Gorz André 1982. Työttömyyden kulta-aika. Teoksessa Eläköön työttömyys! Toim. Rahkonen Keijo. Kansan Sivistystyön Liitto. Helsinki. s. 29-40.

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Helsinki. Summa.

Marx Karl 1974. Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. 1 osa. Kustannusliike Edistys. Moskova.

Standing Guy 2014. A Precariat Charter: From denizens to citizens. Bloomsbury Collections. Lontoo.