Uudistuminen on perin vaikeaa. Sillä ei ole väliä onko kyse yksittäisestä ihmisestä vai kokonaisesta organisaatiosta. Eikä kyse ole siitä, etteikö halua löytyisi, mutta kuten jokainen meistä suurten elämäntaparemonttien kohdalla saattaa huomata, asiat eivät ole niin yksinkertaisia: aivan kuin jokin näkymätön voima olisi sotkemassa asioita kerta toisensa jälkeen.
Olenkin joskus pohtinut, että osiensa summasta muodostuu eräänlainen sotkuinen tietoisuus, joka ei tottele ruutupaperille kehitettyjä suunnitelmia. Kun kytkökset ja kaikenlaiset liitokset on laitettu kohdilleen (on kyse sitten strategiapalaverista tai self-help -kirjan tarjoamasta ohjenuorasta), alkaa tapahtua kummia. Asiat vain hajoavat käsiin. Tuntuu kuin koneiston sytytys ei pelaisi ja kammet eivät liikahtaisi. Ihan kuin sielu ei ottaisi tarttuakseen lihaan. Jokin on pielessä. Tuntuu kuin kenelläkään ei olisi kykyä puhaltaa henkeä luotuun olentoon eikä sähköshokit Frankensteinin tyyliin auta..
Ehkä me ihmiset olemmekin vain tavattoman huonoja tekemään uudistuksia tai rakentamaan uusia rakenteita. Onneksi olemme sentään välillä epäonnistuneet aina paremmin. On silti myönnettävä, että ehkä me usein kuvittelemme suunnitelmiemme olevan selkeämpiä kuin ne ovatkaan. Katsomme piirustuksia ja toteamme itsellemme, että jahka teen tuon tai tämän asian, niin olen maalissa. Esteenä tässä on vain pakollinen paha nimeltään aika. Kunhan nyt vain kaiken ehtii tehdä.
Käy kuitenkin toisiaan, ja harvemmin vain toisinaan, että uudistus on lähtenyt lentoon ja nyt sitä sitten seistään keskellä sekasotkua. Eikä sillä väliä onko kyse hetken mielijohteesta tehdystä henkilökohtaisen elämän päätöksestä tai laajemmasta organisaatiomuutoksesta. Uudistus tuntuu pistävän kaiken ympärillä enemmän tai vähemmän sekaisin. Joku sanoisi varmasti silloin, ja ehkäpä vielä aivan oikein, että löytäessäsi itsesi helvetin keskeltä, älä ainakaan pysähdy. Jossain kohtaa kuitenkin suuret visiot saattavat romahtaa, ketään ei enää kiinnosta abstraktit ihanteet tai tavoitteet. Tärkeämmäksi nousee, että ruokaa on pöydässä ja arki on edes jokseenkin ennustettavaa.
Olisiko uudistuksissakin siis maltti valttia? Kun herään seuraavaan aamuun, niin ehkä minun kannattaa tehdä yksi asia toisella tapaa kuin toteuttaa se valtaisa ajatusten virta, minkä olen eksistentiaalisen ja ihan normaalin ahdistuksen vallassa rakentanut edellisenä iltana elämääni korjaamaan. On turha mullistaa kaikkea kerralla. Erityisen totta tämä on silloin, kun uudistukset koskettavat useita ihmisiä. Jopa vallankumoukselliset ovat yleensä havainneet onnistuessaan sen, että pientä takapakkia täytyy ottaa, jotta asiat pysyvät ensinnäkään kasassa. Jos sitä näet lähtee uudistamaan aivan kaikkea, voi todellisuuden pesäpallomaila pamahtaa kalloon turhan kovaa.
Joonas Honkimaa 